Useammalla jalalla

 En kuulu uudenvuoden lupauksia tekeviin ihmisiin. Jossain elämänvaiheessa tein toivomuksia ja toivoin asioita uudelle vuodelle. Se tuntui kevyeltä ja tavallaan asetti jotain tavoitteita mitä kohti mennä. En koskaan oikeastaan pitänyt niistä kirjaa ja vuodesta toiseen ne toiveet pysyivät samoina, joten jossain kohtaa lopetin. En vala tinoja, tai muita ennustimia, pääosin koska en muista. En pidä rakettimetelistä ja usein haluaisin vain että se vuoden viimeinen päivä menisi nopeasti ohitse, sen suuremmin siihen keskittymättä.  Ei tule siis mitään "uusi vuosi, uusi minä"-tyyppisiä liirumlaarumeita, eikä sitä vähän yltiöpositiivisuudesta toksiseen valuvaa hehkutusta miten seuraava vuosi tulee olemaan The Vuosi elämässä. Jos tulee, tulee, mutta ei nyt lähdetä tekemään sinne mitään semmoisia oletuksia, missä voi sitten mennä totaalisen metsään.  Vuoden 2024 eräänlainen tavoite kai olisi pysyä olemassa, eli hengissä. Sen verran syvällä tuli kynnettyä viime vuosi, että jos nyt vaan

 Kirjoittaminen on ollut tauolla elämäntilanteiden vuoksi.  Jaksamista omille ajatuksille ei ole ollut arjessa, puhumattakaan niiden kirjoittamisesta mihinkään julkisesti. Vaikken tätä kirjoittelua ole missään mainostanut, niin se mitä laitetaan nettiin jää nettiin, kyllähän me se tiedetään.  Julkaisin välistä yhden luonnoksiin jääneen tekstin nelikymppisyydestä. Elämäni ensimmäinen ikäkriisi. Nyt yli vuosi sen jälkeen kriisi on hälvennyt. On tullut uusia kriisejä ja uusia ajatuksia, joiden jyrätessä iän ja oletusten miettiminen on jäänyt.  Olen myös pohtinut kirjoittamista. Saanko tästä mitään, onko mulla mitään sellaista sanottavaa mikä kiinnostaisi ketään? Saan kirjoittamisesta tilaa pohtia, tilaa ajatella, tilaa tuntea. Se, kiinnostaako se ketään on täysin lukijan arvioitavissa. Selatessa blogit.fi -palveluun lisättyjä vaihtoehtoja huomaan ettei niistä mikään kiinnosta. Luen muutamaa pienelle porukalle kirjoittavaa henkilöä, mutta yhtään isommat ovat kaikki tylsiä. Ne, joilla josku

 Täytin viime elokuussa 40 vuotta. Sitä ennen kriiseilin kevään ja kesän. Mielikuvat nelikymppisistä istui tiukassa. Oli vaikea päästää irti vanhoista mielikuvista ja katsoa itseään missä menee. Kolmekymppiselle itselleni mulla ei ollut mitään odotuksia tai oletuksia, mutta nelikymppiselle näköjään oli. Ehkä suurin oli se, että mikään sellainen mitä jossain teini-iässä ajatteli aikuisuudessa olevan ei ollut olemassa mun elämässä. Niistä mielikuvista mitkä ylläpiti toivoa huomisesta eivät olleet todellisuutta. Ikäkriisi ei ollut mulle sitä ettei mulla ole autoa, perhettä ja omakotitaloa, elämää missä olen aktiivinen toimija ja irti sellaisesta haitallisuudesta mitä ympärillä silloin oli. Sen tilalla on kuntoutusta, vammaisuutta, yksinäisyyttä, epätoivoa ja ahdistusta. Tokikaan teininä ei tullut ajatelleeksi että myös silloiset aikuiset saattoivat olla ahdistuneita tai masentuneita, mutta ajattelin ettei mun elämässä ole niitä enää sitten kun olen 40. Täyttäessäni 40 siirryin seuraaviin

 Vuosi vaihtui sairastellessa.  En koronaa ole saanut, mutta yksi influenssa taisi käydä kylässä. Täytyy sanoa ettei ollut mitenkään hilpeää touhua. Vuoden alku on ollut raskas. Avustajan sairastelu vaikutti arkeen ja kaikenlainen tekeminen tai mikään muu kuin kissan paijaaminen ja nukkuminen on ollut työlästä. Ei raskasta, vaan työlästä.  Tänään ulkona kävellessä mietin miten paljon pidän tästä hetkestä keväässä. Talvi on jo ohi, valoa riittää ja ensimmäiset lämmöt alkaa tuntua iholla. Tämä on myös se hankala välikausi, kun päivällä on lämmintä ja pimeän tullen helposti ollaan pakkasella. Tai vähintään nollissa, mutta kylmässä nollassa. Syksyn nolla on lämpimämpi.  Pidän siitä pienestä kirpeydestä mitä on koko ajan ilmassa. Vielä ei ole joka paikassa mutaa, eikä katupölyä. Sadetta ei välttämättä myöskään ole, sillä jos sataa, on se vielä lunta/räntää Loskat on suurimmaksi osaksi poissa, samoin pahimmat jäät. Jalkakäytävät alkavat aueta, mutta ei voi vielä ihan luottaa lenkkareihin.  H

 Joulu.  Minkä mielikuvan saat kun rupeat ajattelemaan joulua? Minkälaisia olivat lapsuuden joulut, koska vietit ensimmäisen "oman joulun" ? Mikä on kaunein joulumuistosi?  Mistä alkaa joulu, valmistautuminen siihen tai mikä luo sen sinulle erityisen joulutunnelman?  Kaikki nämä ovat kysymyksiä joiden kohdalla haluaisin oksentaa ja huutaa raivosta. Mitä enemmän joulusta puhutaan ja toitotetaan joulun ajan ihanuutta, sitä enemmän raivo sisälläni kasvaa. Raivo, viha ja kiukku, sekoittuen kauniisti sitten johonkin pettymysten, taistelutahdon ja räjäytyshimon kaltaisiin valoköynnöksiin. Onpa kaunista. Verta ja suolenpätkiä tai jotain semmosta.  Kun ensimmäiset joulunodotuspostaukset ja ne kauneudella ilakoivat kuvaelmat tästä ilon ja valon juhlasta pärähtävät ilmoille, se ärsytys alkaa nousta. Joululaulut ovat kuin pitkiä, vähän tylsiä neuloja tungettuna korviin ja sydänalan luona alkaa nipistellä. Onpa niin ****n ihanaa. Jos nyt tulee tarve sanoa, ettei pidä mennä lukemaan niitä

Suru on sillä tavalla jännä, että joskus se on kokonaisvaltaista ja joskus ei.  Vuosi sitten olin syvällä surun kierteissä. Enon ja isoäidin menetykset olivat traumatisoivia ja jäin niiden alle. Kehoni reagoi ja voimat väheni. Kehoni myös meni fyysisesti sekaisin ja sen seurauksia on nyt vasta saatu korjattua. Masennus oli jo valmiiksi, joten surun ja masennuksen erottaminen toisistaan oli aika tavalla mahdotonta. Olisin halunnut voida surra rauhassa, mutta se ei onnistunut. Surun lisäksi syyllisyys omasta kyvyttömyydestä oli liikaa.  Kehoni reagoi vuodattamalla verta ja se sotki tietenkin myös veriarvot. Sain rautainfuusion ja voimien palautumisen on voinut melkeinpä mitata. Yksi iso tekijä on ollut nukkuminen. Olen palannut unien maailmaan, saanut lepoa ja kyennyt pääsemään irti häpeästä.  Elämäntilanteen ja fyysisesten oireiluiden vuoksi sureminen on ollut vaikeaa. Puhuminen vaikeinta. Edelleen itken kun alan edes miettiä vainajiin liittyviä muistoja. Keväällä menetetty setä on tuon

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt Hajoo se maahan, on multaa Näen sen silti kukkana aina Muistot on kalleinta kultaa - Suru on kunniavieras / Jenni Vartiainen Eilen hyvästelin ainoan isovanhempani. Hän kuoli viime kuun puolella vanhana ihmisenä.  Sain kuulla hänen poismenostaan kahden päivän jälkeen, en edes tiennyt hänen olevan niin huonossa kunnossa. Olin kuullut että kunto ei ole kovinkaan hyvä, mutta en tiennyt että hänet oli siirretty saattohoitoon. En saanut hyvästellä ja se on tehnyt surussa todella tiukkaa hyväksyä.  Kyseinen isovanhempani oli minulle hyvin rakas. Hän oli ihminen, jonka luokse saatoin aina mennä. Nuorena kapinoin häntäkin kohtaan vahvasti, mutta silti tiesin että hänelle voi aina soittaa ja aina mennä käymään. Opin vasta aikuisena arvostamaan hänen lähettämiä postikorttejaan. Hän myös soitti ja kyseli neuvoja ja sain jakaa hänelle omaa osaamistani. Hän myös arvosti tietämystäni.  Koska hän oli ainoa isovanhempani on tämä kolaus iskenyt todella kovaa. Voisin o