Useammalla jalalla

Sodankylän filmifestarit, vuotuinen kesälomani kohde jo kuudetta kertaa. Silti tuntuu kuin olisin käynyt siellä "aina". Yöttömän yön valossa lataan itseeni jotain semmoista, mitä ei ole saatavilla mistään muualta, minään toisena ajanjaksona. Sodankylässäkään ei ole samaa tunnelmaa festareiden ulkopuolella. Tämä vuosi oli jo useampi pyörätuolin kanssa, ensimmäinen avustajan kanssa. Tai no, ystäväni on toiminut epävirallisena avustajana, mikä on mahdollistanut kaiken osallistumisen, mutta eihän se oikein ole. Tämän vuoden festareille pääsy meinasi olla mahdotonta. Avustajaan liittyvät kuviot, maksut, kulut, byrokratian epäselvät ohjeet ja mitä vielä, olivat käymässä haasteina liian suuriksi. Nimenomaan ne rakenteelliset esteet, vammaispalvelun kanssa käydyt turhauttavat puhelut, epäselvät ohjeistukset matkustamisen suhteen ja yleisesti se asenne, että pitäisi tietää sanomattakin miten asiat hoituu. Yksi ennen matkaa ärsyttävimmistä asioista oli vammaispalvelun ristiriitai

Ableismi (“able to -ism”) - Toisia, usein vammaisia ihmisiä kohtaan tapahtuvaa syrjintää tai ennakkokäsityksiä; ajatus siitä, että vammattomuus on “normaalia”. Myös oletus siitä, että kaikki pystyvät siihen, mihin itse pystyy; toisen syrjiminen sen perusteella, että hän ei ole yhtä kykenevä kuin sinä itse.  Englanninkielinen määritelmä.   Ableismi ei ole mikään kevyt aihe käsiteltäväksi, mutta sen kohtaaminen arjessa on ajoittain enemmän kuin päivittäistä. Ihan jo se, miten vammaisista puhutaan on helposti ableismia. Sitä voi olla vammaisten niputtaminen yhdeksi ryhmäksi, vammaisten rajallisuuksien olettamista ja samoin vammattomuuden näkymättömyyden ihmettelyä. Vammaisryhmiä on kuitenkin monenlaisia, on vammautuneita liikuntarajoitteisia, on kehitysvammaisia, monivammaisia, aivovammaisia, eikä tässä varmasti ole kaikki. Olen itse opiskeluaikoina ollut kehitysvammaisten parissa ja siellä törmäsin asenteisiin, missä Downin syndoma-ihmiset olivat "oikeampia" kehitysvammaisia

Perustin oman blogin. Salanimiblogeja on ollut, mutta nyt ajattelin ottaa tämän oman kirjoittamisen haltuun. Olen nyt 35-vuotias, täytän kesän lopussa 36. Lokakuussa tulee 10 vuotta täyteen siitä, kun eräänä keskiviikkoaamuna nousin sängystä ja jalat petti alta. Lyhyellä tarinalla kerrottuna pullistuma tapahtui ja siitä eteenpäin vuosiin on mahtunut kuntoutuksia, lääkäreitä, Kelaa, sairastumista, yrittämistä, kirurgisia toimenpiteitä ja uusien asioiden opettelua. Yksi liukastuminen, yksi työtaistelu ja monen monta valvottua yötä erinäisistä syistä. Lopputulos on tällä hetkellä se, että osa-aikaeläke on pysyvä ja jalkaan säteilevä hermovaurio ei todennäköisesti parane ikinä. Kipu tulee olemaan aina läsnä, samoin liikuntarajoitteisuus. Vuosien aikana olen kokeillut omien jalkojen lisäksi kyynärsauvoja, rollaattoria ja manuaalista pyörätuolia. Rollaattorin kanssa kulkeminen oli kokemuksena epämiellyttävin. Kyynärsauvan kanssa pärjään yksinäni, mutta pidemmillä matkoilla avustajalla ku