Jaahas, se olis sitten blogi!
Perustin oman blogin.
Salanimiblogeja on ollut, mutta nyt ajattelin ottaa tämän oman kirjoittamisen haltuun.
Olen nyt 35-vuotias, täytän kesän lopussa 36. Lokakuussa tulee 10 vuotta täyteen siitä, kun eräänä keskiviikkoaamuna nousin sängystä ja jalat petti alta. Lyhyellä tarinalla kerrottuna pullistuma tapahtui ja siitä eteenpäin vuosiin on mahtunut kuntoutuksia, lääkäreitä, Kelaa, sairastumista, yrittämistä, kirurgisia toimenpiteitä ja uusien asioiden opettelua. Yksi liukastuminen, yksi työtaistelu ja monen monta valvottua yötä erinäisistä syistä. Lopputulos on tällä hetkellä se, että osa-aikaeläke on pysyvä ja jalkaan säteilevä hermovaurio ei todennäköisesti parane ikinä. Kipu tulee olemaan aina läsnä, samoin liikuntarajoitteisuus.
Vuosien aikana olen kokeillut omien jalkojen lisäksi kyynärsauvoja, rollaattoria ja manuaalista pyörätuolia. Rollaattorin kanssa kulkeminen oli kokemuksena epämiellyttävin. Kyynärsauvan kanssa pärjään yksinäni, mutta pidemmillä matkoilla avustajalla kulkeva pyörätuoli on paras vaihtoehto. Sitten kun yhdistää tähän aspektin, missä ulkoisesti näytän nuoremmalta, on keskivertoihmisten vaikea ymmärtää että minulla on jotain haasteita tai esteitä. Ennakkoluulot on syvälllä, mutta myös syvältä.
Miksi blogi?
Kohtaan päivittäin liikkuessani esteitä, jotka eivät johdu liikuntarajoitteisuudestani tai vammastani. Ennakkoluuloihin pohjautuvien esteiden lisäksi on rakenteellisia esteitä. Ei ole luiskaa tai hissiä, kulkuluiska voi olla niin jyrkkä ettei siitä pääse kävellen (eikä pääsisi tuolillakaan turvallisesti), kynnyksiä, askelmia, pitkiä matkoja esteettömän kulun luokse ja suurimmaksi osaksi ihmisiä esteinä.
Ihan jo päivittäinen kauppa-asioiminen voi olla esteellinen ja viedä voimat niin totaalisesti, että kotona en jaksa laittaa ruokaa. Mitä enemmän on ihmisiä samaan aikaan liikkellä, sen todennäköisemmin väsyn nopeammin. Energiasta suurin osa kuluu siihen, että varon kanssakulkijoita. Olen kokeillut jättää tekemättä niin ja todennut että se sattuu paljon enemmän kun ihmiset kävelevät päin. Oletko ikinä kiinnittänyt huomiota moneenko ihmiseen kosket, tai melkein kosket huomaamattasi esimerkiksi liikkuessasi kiireessä. Niinpä. Minuun ei voi koskea ollenkaan, enkä pysty väistämään sivuttaisliikkeissä vastaantulijaa. Törmäily on hyvin yleistä ja kun en väistä, kohtaan myös paheksuntaa.
Haluan avata esteellisyyttä jokapäiväisessä elämässäni, oli se sitten iso tai pieni, fyysinen tai muu.
Esimerkiksi vielä tähän perään; en ole päässyt tutustumaan uusiin työtiloihini, sillä esittelykierrokset olivat kaikki esteellisiä. Muu henkilökunta on päässyt sinne jo helmikuussa. Minulle on luvattu kierros elokuussa, kun muutamme tiloihin syyskuussa. Näin ollen minulla ei ole keinoja vaikuttaa ergonomiaan, eikä tuoda esiin mahdollisia haasteita. Ei tunnu kovin tasa-arvoiselta.
Salanimiblogeja on ollut, mutta nyt ajattelin ottaa tämän oman kirjoittamisen haltuun.
Olen nyt 35-vuotias, täytän kesän lopussa 36. Lokakuussa tulee 10 vuotta täyteen siitä, kun eräänä keskiviikkoaamuna nousin sängystä ja jalat petti alta. Lyhyellä tarinalla kerrottuna pullistuma tapahtui ja siitä eteenpäin vuosiin on mahtunut kuntoutuksia, lääkäreitä, Kelaa, sairastumista, yrittämistä, kirurgisia toimenpiteitä ja uusien asioiden opettelua. Yksi liukastuminen, yksi työtaistelu ja monen monta valvottua yötä erinäisistä syistä. Lopputulos on tällä hetkellä se, että osa-aikaeläke on pysyvä ja jalkaan säteilevä hermovaurio ei todennäköisesti parane ikinä. Kipu tulee olemaan aina läsnä, samoin liikuntarajoitteisuus.
Vuosien aikana olen kokeillut omien jalkojen lisäksi kyynärsauvoja, rollaattoria ja manuaalista pyörätuolia. Rollaattorin kanssa kulkeminen oli kokemuksena epämiellyttävin. Kyynärsauvan kanssa pärjään yksinäni, mutta pidemmillä matkoilla avustajalla kulkeva pyörätuoli on paras vaihtoehto. Sitten kun yhdistää tähän aspektin, missä ulkoisesti näytän nuoremmalta, on keskivertoihmisten vaikea ymmärtää että minulla on jotain haasteita tai esteitä. Ennakkoluulot on syvälllä, mutta myös syvältä.
Miksi blogi?
Kohtaan päivittäin liikkuessani esteitä, jotka eivät johdu liikuntarajoitteisuudestani tai vammastani. Ennakkoluuloihin pohjautuvien esteiden lisäksi on rakenteellisia esteitä. Ei ole luiskaa tai hissiä, kulkuluiska voi olla niin jyrkkä ettei siitä pääse kävellen (eikä pääsisi tuolillakaan turvallisesti), kynnyksiä, askelmia, pitkiä matkoja esteettömän kulun luokse ja suurimmaksi osaksi ihmisiä esteinä.
Ihan jo päivittäinen kauppa-asioiminen voi olla esteellinen ja viedä voimat niin totaalisesti, että kotona en jaksa laittaa ruokaa. Mitä enemmän on ihmisiä samaan aikaan liikkellä, sen todennäköisemmin väsyn nopeammin. Energiasta suurin osa kuluu siihen, että varon kanssakulkijoita. Olen kokeillut jättää tekemättä niin ja todennut että se sattuu paljon enemmän kun ihmiset kävelevät päin. Oletko ikinä kiinnittänyt huomiota moneenko ihmiseen kosket, tai melkein kosket huomaamattasi esimerkiksi liikkuessasi kiireessä. Niinpä. Minuun ei voi koskea ollenkaan, enkä pysty väistämään sivuttaisliikkeissä vastaantulijaa. Törmäily on hyvin yleistä ja kun en väistä, kohtaan myös paheksuntaa.
Haluan avata esteellisyyttä jokapäiväisessä elämässäni, oli se sitten iso tai pieni, fyysinen tai muu.
Esimerkiksi vielä tähän perään; en ole päässyt tutustumaan uusiin työtiloihini, sillä esittelykierrokset olivat kaikki esteellisiä. Muu henkilökunta on päässyt sinne jo helmikuussa. Minulle on luvattu kierros elokuussa, kun muutamme tiloihin syyskuussa. Näin ollen minulla ei ole keinoja vaikuttaa ergonomiaan, eikä tuoda esiin mahdollisia haasteita. Ei tunnu kovin tasa-arvoiselta.
Kommentit
Lähetä kommentti