Talking over.
Tänään kirjoitan siitä, miltä tuntuu kun katsotaan ohi.
Olen paljon istualtani, koska seisominen aiheuttaa kipua siinä hetkessä ja pitkälle sen jälkeen. Muutaman minuutin seisominen paikallaan voi olla kipuna vielä kahden päivän päässä, joten ihan aina ei riitä voimat siihen altistamiseen.
Se turhauttaa. Turhauttaa, kun tiedän ettei voimat riitä, mutta ympäröivä maailma tarvitsisi ääneensanomisen, mutta sekään ei riitä. Jonkun pitäisi muistutella, ettei se yksi ihminen kuule tai pysty nousemaan samalle tasolle fyysisesti. Miten se on myös ärsyttävää ja eristävää, että tarvitsisin avustajan siihen, että ympäröiviä ihmisiä pitäisi vielä enemmän muistuttaa siitä mitkä faktat on pelissä pyörätuolin kanssa. Kiitos, mutta ei helvetissä.
Mutta sitten käy niin, että tuijottelen seiniä, tarkkailen ihmisiä ja yritän hakea katsekontaktia saadakseni huomiota ihmisiltä, joiden kanssa esimerkiksi haluaisin jutella. Pahinta on kun olen saanut katsekontaktin, henkilö on tulossa luokseni ja toinen henkilö tuleekin väliin ja kontakti hajoaa, eikä keskustelua koskaan käydä. vain koska pyörätuoli. Seistessä tätä ei ole, koska voin liikkua ympyröihin ja osallistua keskusteluihin. Nyt täytyy odottaa, että joku alentuu tasolleni keskustelemaan.
Toinen ohikatsomisen tapa on keskustella pyörätuolin ylitse. Istun siinä, kuulen siitä mitä kuulen, muttei kommentteihin reagoida, niitä ei kuulla eikä keskustelu välttämättä ole sellainen mihin voisin edes osallistua, mutta se käydään ylitseni tavalla jolloin olisi ihan kuin en olisi edes siinä. Pahimmillaan ihmiset nojaavat tuoliini ja tulevat vielä lähemmäs ja käyvät silti keskustelun aivan kuin en olisi siinä (taaskaan).
En väitä että pyörätuolissa oleminen on syy, se vain edesauttaa asiaa. Tätä voi myös tapahtua vaikkei olisikaan pyörätuolissa tai liikuntarajoitteinen.
Sen vastakohtana kuitenkin on se, että toisi itseään enemmän esille, hakeutuisi keskusteluihin, keskeyttäisi niitä mahdollisesti tai olisi tavallaan röyhkeämpi. Pyörätuolissa röyhkeämpää olisi vain ajaa päin ja tehdä itselleen se vaadittava tila. Mutta se oli myös törkeää ja väkivaltaista.
Ehkä tähän pitää tottua? Ehkä pitää keksiä jotain sellaisia tapoja, missä tätä saa vähennettyä. Ehkä pitää alistua ja antaa olla?
edit. myönnän itsekin välillä tekeväni niin etten huomioi tarpeeksi tai katson ohi ja havahdun siihen vasta myöhemmin että tein tyhmästi. Tuolloin voi olla liian myöhäistä pyytää anteeksi, varsinkin jos sen on tehnyt jollekin tuntemattomalle.
Nämä kirjoitetut tuntemukset ovat vain minun, joten niitä ei kannata pitää yleistyksenä. Jos kuitenkin havahdut toimineesi näin jollekin, niin voit nyt pysähtyä miettimään miten toimia seuraavalla kerralla toisin.
Olen paljon istualtani, koska seisominen aiheuttaa kipua siinä hetkessä ja pitkälle sen jälkeen. Muutaman minuutin seisominen paikallaan voi olla kipuna vielä kahden päivän päässä, joten ihan aina ei riitä voimat siihen altistamiseen.
Se turhauttaa. Turhauttaa, kun tiedän ettei voimat riitä, mutta ympäröivä maailma tarvitsisi ääneensanomisen, mutta sekään ei riitä. Jonkun pitäisi muistutella, ettei se yksi ihminen kuule tai pysty nousemaan samalle tasolle fyysisesti. Miten se on myös ärsyttävää ja eristävää, että tarvitsisin avustajan siihen, että ympäröiviä ihmisiä pitäisi vielä enemmän muistuttaa siitä mitkä faktat on pelissä pyörätuolin kanssa. Kiitos, mutta ei helvetissä.
Mutta sitten käy niin, että tuijottelen seiniä, tarkkailen ihmisiä ja yritän hakea katsekontaktia saadakseni huomiota ihmisiltä, joiden kanssa esimerkiksi haluaisin jutella. Pahinta on kun olen saanut katsekontaktin, henkilö on tulossa luokseni ja toinen henkilö tuleekin väliin ja kontakti hajoaa, eikä keskustelua koskaan käydä. vain koska pyörätuoli. Seistessä tätä ei ole, koska voin liikkua ympyröihin ja osallistua keskusteluihin. Nyt täytyy odottaa, että joku alentuu tasolleni keskustelemaan.
Toinen ohikatsomisen tapa on keskustella pyörätuolin ylitse. Istun siinä, kuulen siitä mitä kuulen, muttei kommentteihin reagoida, niitä ei kuulla eikä keskustelu välttämättä ole sellainen mihin voisin edes osallistua, mutta se käydään ylitseni tavalla jolloin olisi ihan kuin en olisi edes siinä. Pahimmillaan ihmiset nojaavat tuoliini ja tulevat vielä lähemmäs ja käyvät silti keskustelun aivan kuin en olisi siinä (taaskaan).
En väitä että pyörätuolissa oleminen on syy, se vain edesauttaa asiaa. Tätä voi myös tapahtua vaikkei olisikaan pyörätuolissa tai liikuntarajoitteinen.
Sen vastakohtana kuitenkin on se, että toisi itseään enemmän esille, hakeutuisi keskusteluihin, keskeyttäisi niitä mahdollisesti tai olisi tavallaan röyhkeämpi. Pyörätuolissa röyhkeämpää olisi vain ajaa päin ja tehdä itselleen se vaadittava tila. Mutta se oli myös törkeää ja väkivaltaista.
Ehkä tähän pitää tottua? Ehkä pitää keksiä jotain sellaisia tapoja, missä tätä saa vähennettyä. Ehkä pitää alistua ja antaa olla?
edit. myönnän itsekin välillä tekeväni niin etten huomioi tarpeeksi tai katson ohi ja havahdun siihen vasta myöhemmin että tein tyhmästi. Tuolloin voi olla liian myöhäistä pyytää anteeksi, varsinkin jos sen on tehnyt jollekin tuntemattomalle.
Nämä kirjoitetut tuntemukset ovat vain minun, joten niitä ei kannata pitää yleistyksenä. Jos kuitenkin havahdut toimineesi näin jollekin, niin voit nyt pysähtyä miettimään miten toimia seuraavalla kerralla toisin.
Kommentit
Lähetä kommentti