Kun ei pysty.
Suru on sillä tavalla jännä, että joskus se on kokonaisvaltaista ja joskus ei. Vuosi sitten olin syvällä surun kierteissä. Enon ja isoäidin menetykset olivat traumatisoivia ja jäin niiden alle. Kehoni reagoi ja voimat väheni. Kehoni myös meni fyysisesti sekaisin ja sen seurauksia on nyt vasta saatu korjattua. Masennus oli jo valmiiksi, joten surun ja masennuksen erottaminen toisistaan oli aika tavalla mahdotonta. Olisin halunnut voida surra rauhassa, mutta se ei onnistunut. Surun lisäksi syyllisyys omasta kyvyttömyydestä oli liikaa. Kehoni reagoi vuodattamalla verta ja se sotki tietenkin myös veriarvot. Sain rautainfuusion ja voimien palautumisen on voinut melkeinpä mitata. Yksi iso tekijä on ollut nukkuminen. Olen palannut unien maailmaan, saanut lepoa ja kyennyt pääsemään irti häpeästä. Elämäntilanteen ja fyysisesten oireiluiden vuoksi sureminen on ollut vaikeaa. Puhuminen vaikeinta. Edelleen itken kun alan edes miettiä vainajiin liittyviä muistoja. Keväällä menetetty setä on tuon