Useammalla jalalla

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt Hajoo se maahan, on multaa Näen sen silti kukkana aina Muistot on kalleinta kultaa - Suru on kunniavieras / Jenni Vartiainen Eilen hyvästelin ainoan isovanhempani. Hän kuoli viime kuun puolella vanhana ihmisenä.  Sain kuulla hänen poismenostaan kahden päivän jälkeen, en edes tiennyt hänen olevan niin huonossa kunnossa. Olin kuullut että kunto ei ole kovinkaan hyvä, mutta en tiennyt että hänet oli siirretty saattohoitoon. En saanut hyvästellä ja se on tehnyt surussa todella tiukkaa hyväksyä.  Kyseinen isovanhempani oli minulle hyvin rakas. Hän oli ihminen, jonka luokse saatoin aina mennä. Nuorena kapinoin häntäkin kohtaan vahvasti, mutta silti tiesin että hänelle voi aina soittaa ja aina mennä käymään. Opin vasta aikuisena arvostamaan hänen lähettämiä postikorttejaan. Hän myös soitti ja kyseli neuvoja ja sain jakaa hänelle omaa osaamistani. Hän myös arvosti tietämystäni.  Koska hän oli ainoa isovanhempani on tämä kolaus iskenyt todella kovaa. Voisin o

Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, sukulaiseni kuoli elokuussa.  Sukulaisen kuoltua eräs toinen sukulainen alkoi pitämään omaa blogia, täysin omalla nimellään, niin, että blogin nimi on hän nimellään. Mikäs sen kätevämpää, löytyy kivasti googlella. (toim. huom. meillä ei ole mitenkään sama nimi - onneksi - näin meitä ei voi linkittää yhteen. huh!) Tästä seuranneita asioita pohdin vähän myös edellisessä tekstissä.  Nyt olen miettinyt miksi kirjoitan itse? Lukijoitahan ei ole, kun en ole missään palvelimissa tai mainostellut että on tullut naputeltua. Itselle kirjoittaminen on jotain purkamisen ja ajatusten jäsentelyn välimaastoa. En ole koskaan pitänyt sen suuremmin päiväkirjaa, mutta nämä toimivat jotenkin nykyajan päiväkirjana. Tarkoitus ei ole myöskään tehdä mitään terapiaa tästä, enemmän sitä ajatusten jäsentelyä tässä hetkessä.  Samalla myös itselle näkyväksi tulee se, miten muuttuu ajassa. Muuttuuko mitenkään? Omasta kirjoituksesta on helpompi lukea itsestään sitä muutosta mit