Surutilitys.

Sitten kun kukkanen kesän on nähnyt
Hajoo se maahan, on multaa
Näen sen silti kukkana aina
Muistot on kalleinta kultaa
- Suru on kunniavieras / Jenni Vartiainen

Eilen hyvästelin ainoan isovanhempani. Hän kuoli viime kuun puolella vanhana ihmisenä. 

Sain kuulla hänen poismenostaan kahden päivän jälkeen, en edes tiennyt hänen olevan niin huonossa kunnossa. Olin kuullut että kunto ei ole kovinkaan hyvä, mutta en tiennyt että hänet oli siirretty saattohoitoon. En saanut hyvästellä ja se on tehnyt surussa todella tiukkaa hyväksyä. 

Kyseinen isovanhempani oli minulle hyvin rakas. Hän oli ihminen, jonka luokse saatoin aina mennä. Nuorena kapinoin häntäkin kohtaan vahvasti, mutta silti tiesin että hänelle voi aina soittaa ja aina mennä käymään. Opin vasta aikuisena arvostamaan hänen lähettämiä postikorttejaan. Hän myös soitti ja kyseli neuvoja ja sain jakaa hänelle omaa osaamistani. Hän myös arvosti tietämystäni. 

Koska hän oli ainoa isovanhempani on tämä kolaus iskenyt todella kovaa. Voisin olla kliseinen ja kertoa miten en ehtinyt puhua tarpeeksi ja kysyä tarpeeksi, mutta se on luonnollinen reaktio. Olen aloittanut surutyön tekemisen hänen joutuessaan hoitokotiin. Kolme vuotta sitten hän sai sydänkohtauksen, jonka seurauksena hänen muistisairautensa pahentui merkittävästi. Hän ei enää kyennyt asumaan kotona ja setäni löysivät hänelle hoivakotipaikan. Tuolloin jo tein paljon surutyötä itseni kanssa, koska etäisyys kasvoi, enkä voinut enää olla yhteydessä häneen. Luopumisprosessi oli alkanut. Silti lopullinen hyvästely jäi hänen eläessään tekemättä. Nyt varsinkin oman masennuksen kanssa taistellessa on ollut se mieli, että olisin ehkä ollut paremmilla vesillä kuoleman saapuessa, jos olisin tiennyt mikä tilanne oikeasti on. 

Siunaustilaisuus oli kamala kokemus. 
Isovanhempani ei ollut uskonnollinen ja nyt hänen nimissään siunattiin muita, rukoiltiin ja laulettiin virsiä. Ei ehkä niin paljon kuin "normaalisti", mutta mielestäni liikaa kun tiesin mitä vainaja kyseisistä asioista ajatteli. Puhuimme uskonnottomuudesta ja paljon ja hänen kokemuksistaan lapsena kun katekismusta oli ollut pakko opetella ulkoa. Tänä päivänä sitä kutsuttaisiin uskonnolliseksi väkivallaksi ja hän inhosi sitä. Toki pappishenkilön suorittama tilaisuus sisältää väkisinkin uskonnollisuutta, mutta se veisaaminen olisi saanut jäädä kokonaan pois. Olisihan sitä voinut laulaa uskonnottomiakin kappaleita. 
Koen myös että siellä toisenlaisesta henkilöstä mitä minä tunsin. Ehkä tunsin isovanhempani ainutlaatuisella tavalla? Minulle hän oli huumorintajuinen, empaattinen ja lämmin. Aina. 
Aina naurettiin, mutta puhuttiin myös syvällisiä ja vakavia. Aika usein myös "mitä sinä tekisit jos..."-keskusteluja, joissa isovanhempi kyseli mielipidettäni tilanteissa missä muiden ihmisten tekemiset aiheuttivat päänvaivaa tai hän mietti oliko joku toiminta ollut ok. Aika usein ei ollut. Todettiin siten usein myös ettemme ymmärrä ihmisiä ja olimme karhuja, jotka kaipaavat talviunia ja voispa herätä sitten vasta keväällä. 
Meitä yhdisti talvella väsyminen ja keväällä piristyminen, valon tarve ja luonnon arvostaminen. Siellä kuunneltiin aina luontoääni ja luettiin luonto-lehteä. Keväisin hän istutti kasveja, joita sitten ihailtiin. Yhden kesän ja syksyn asuin hänen luonaan, kun sieltä pääsin kulkemaan parhaiten silloiseen työhöni ja olin koditon. Se oli arvokasta aikaa. 
Olisin toivonut tilaisuuden olevan vainajaa kunnioittavampi ja uskonnottomampi. Voihan olla mahdollista etteivät muut ihmiset tienneet näiden olevan vainajan toiveita. 

Haluaisin yrittää ajatella positiivisesti, mutta mieleni on synkissä vesissä. Suru on voimakasta ja kuluttavaa. Tuntuu että samassa surussa on niin monta muuta surua samalla. Jo lähtökohtaisesti voimavaroja oli vähän, joten nyt on aika pitkälti paukut loppu. 

Olisipa se terapia....