Miksi blogi?

Kuten edellisessä tekstissä kirjoitin, sukulaiseni kuoli elokuussa. 

Sukulaisen kuoltua eräs toinen sukulainen alkoi pitämään omaa blogia, täysin omalla nimellään, niin, että blogin nimi on hän nimellään. Mikäs sen kätevämpää, löytyy kivasti googlella. (toim. huom. meillä ei ole mitenkään sama nimi - onneksi - näin meitä ei voi linkittää yhteen. huh!) Tästä seuranneita asioita pohdin vähän myös edellisessä tekstissä. 

Nyt olen miettinyt miksi kirjoitan itse? Lukijoitahan ei ole, kun en ole missään palvelimissa tai mainostellut että on tullut naputeltua. Itselle kirjoittaminen on jotain purkamisen ja ajatusten jäsentelyn välimaastoa. En ole koskaan pitänyt sen suuremmin päiväkirjaa, mutta nämä toimivat jotenkin nykyajan päiväkirjana. Tarkoitus ei ole myöskään tehdä mitään terapiaa tästä, enemmän sitä ajatusten jäsentelyä tässä hetkessä. 

Samalla myös itselle näkyväksi tulee se, miten muuttuu ajassa. Muuttuuko mitenkään? Omasta kirjoituksesta on helpompi lukea itsestään sitä muutosta mitä elämä tuo. Ainakin joillekin tuo, toisille ei niin millään. 

Blogi on tietenkin kirjoittajansa näköinen, mutta tässä peilaten siihen sukulaisen tekemiseen on sanottava että kyllä se kirjoittaessa näkyy jos itselleen valehtelee. 
Tällä hetkellä itseäni kalvaa se, miten puhua niistä vaikeista asioista, joihin liittyy muita ihmisiä. Ehkä niitä traumatisoineita tilanteita, jossa se trauma on saanut alkunsa toisen ihmisen toiminnasta. Sillä toisella ihmisellä voi olla aivan toinen käsitys koko asiasta. Loukkaanko, satutanko, ajanko siitä puhumalla tilanteeseen missä minun traumani kyseenalaistetaan? Pitääkö niistä keskustella vain terapiassa? 

Historiassani on väkivaltaa. Sitä on eri muodoissa eri ihmisten tekeminä, eri elämän vaiheissa ja erilaisina kokemuksina. Osa kokemuksista on hyvin selkeitä muistikuvia ja muistoja, osa vain hataria ja utuisia aavistuksia, osa vahvoja tunnereaktioita ilman sanoja. En osaa sanoa mikä on ensimmäinen, eikä sillä kai ole väliäkään. Ymmärrän myös syitä erinäisten väkivaltakokemusten taustalla, vaikken niitä hyväksy ja traumojen syntymistä huolimatta. 
Olen kokenut jonkinlaista väkivaltaa myös tämän nyt blogin aloittaneen sukulaiseni suunnalta, vaikken voi varmaksi sanoa miten usein sitä on tapahtunut. Hän kirjoitti omasta kokemastaan väkivallasta, mutta samalla, samassa kirjoituksessa puhui vähättelevään sävyyn omista teoistaan. Olen hyvilläni ettei hän kirjoittanut sinne mm. minua kohtaan toteuttamiaan asioita, mutta samalla huomasin että vähättely tuntui pahalta. Ihan kuin sitä minun kokemusta ei ollut olemassa, enkä ole siten oikeutettu omiin kokemuksiini. 
En tietenkään halua hänen lähtevän siihen että pitäisi nyt revitellä kaikkea sitä mitä hän on tehnyt, mutta teksteistä paistaa niin vahvasti epärehellisyys ja "feikkiys" läpi. Tekisi mieli kysyä onko hän kyennyt käsittelemään niitä tekemiään asioita jossain luottamuksellisessa ympäristössä. Siis teoriassa, oikeasti en välitä niin paljoa että kysyisin. 

Samalla tunnistan sieltä sen, mitä on valehdella itselleen. 
Hyvin kauan valehtelin itselleni että elämäni on onnellista ja voin hyvin. 
Ajoittain teen sitä edelleen, koska siitä on muodostunut keino selviytyä. Helvetin hyvin menee.

Omalla kohdalla sairastuminen ja vammautuminen on asia, joiden käsittelyyn ei omat voimat todella riitä. Lisäksi koen että on liian vähän näkyvyyttä sillä miten byrokratiapyörät pyörivät ja mitä kaikkea sairastuessa ja päätyessä vammaiselämän piiriin täytyy hallita. 
Siksi oma blogi, ei vain purkukeino, vaan keino tuoda näkyväksi oman elämän kautta nousevia epäkohtia ja omia kokemuksia niiden kanssa.