Kun ei pysty.

Suru on sillä tavalla jännä, että joskus se on kokonaisvaltaista ja joskus ei. 

Vuosi sitten olin syvällä surun kierteissä. Enon ja isoäidin menetykset olivat traumatisoivia ja jäin niiden alle. Kehoni reagoi ja voimat väheni. Kehoni myös meni fyysisesti sekaisin ja sen seurauksia on nyt vasta saatu korjattua. Masennus oli jo valmiiksi, joten surun ja masennuksen erottaminen toisistaan oli aika tavalla mahdotonta. Olisin halunnut voida surra rauhassa, mutta se ei onnistunut. Surun lisäksi syyllisyys omasta kyvyttömyydestä oli liikaa. 

Kehoni reagoi vuodattamalla verta ja se sotki tietenkin myös veriarvot. Sain rautainfuusion ja voimien palautumisen on voinut melkeinpä mitata. Yksi iso tekijä on ollut nukkuminen. Olen palannut unien maailmaan, saanut lepoa ja kyennyt pääsemään irti häpeästä. 

Elämäntilanteen ja fyysisesten oireiluiden vuoksi sureminen on ollut vaikeaa. Puhuminen vaikeinta. Edelleen itken kun alan edes miettiä vainajiin liittyviä muistoja. Keväällä menetetty setä on tuonut lisää painolastia suruun. Tiedostan myös ettei surusta pääse eteenpäin jos ei anna itselleen mahdollisuutta surra. Osa silti haluaisi suorittaa sitä, pitäisi tehdä jotain. Aktiivisesti toteuttaa suremista. Mikä ei tietenkään ole se miten homma hoidetaan. 

Vaikka isoäiti kuoli sairastettuaan ja olen hyvilläni ettei hänen tarvitse enää olla täällä, on silti suurin osa surua ikävää. Kaipaan häntä syvästi. Kaipaus tuntuu puserrukselta rintalastassa, kuin joku vääntäisi sydäntä ja keuhkoja kierteille. Vaikkei hän ollut enää vuosiin tässä hetkessä tai läsnä, enkä päässyt tapaamaan häntä, lopullisen poistumisen lähetessä olisin halunnut hyvästellä hänet. Ja se mahdollisuus minulta evättiin pimittämällä tietoja. Sanotaan etten saisi olla katkera, mutta olenhan minä. Se ei ollut oma valinta, 
En pysty vieläkään sanomaan ääneen sitä sanaa millä häntä kutsuin. Se on liian raskas, liian täynnä surua ja kaipausta. Se ei tule suustani. 

Vuosi sitten olin tilanteessa missä itkin illat, viikonloput ja päivisin yritin hillitä itseäni tekemällä töitä. En kyennyt tekemään asiakaspalveluasioita, sillä en kyennyt puhumaan itkemättä. En kestänyt minkäänlaisia vastoinkäymisiä ilman välitöntä itkemistä. Enkä voinut jäädä sairaslomalle. 

Vuosi on lyhyt aika. Toivon saivani voimavaroja ja keinoja tämän seuraavan vuoden aikana surulle. Päästä irti pusertavuudesta. Pois pettymysten alta asioiden kohdalla mihin en ole voinut vaikuttaa.