Sananen ableismista.
Ableismi (“able to -ism”) - Toisia, usein vammaisia ihmisiä kohtaan tapahtuvaa syrjintää tai ennakkokäsityksiä; ajatus siitä, että vammattomuus on “normaalia”. Myös oletus siitä, että kaikki pystyvät siihen, mihin itse pystyy; toisen syrjiminen sen perusteella, että hän ei ole yhtä kykenevä kuin sinä itse. Englanninkielinen määritelmä.
Ableismi ei ole mikään kevyt aihe käsiteltäväksi, mutta sen kohtaaminen arjessa on ajoittain enemmän kuin päivittäistä. Ihan jo se, miten vammaisista puhutaan on helposti ableismia. Sitä voi olla vammaisten niputtaminen yhdeksi ryhmäksi, vammaisten rajallisuuksien olettamista ja samoin vammattomuuden näkymättömyyden ihmettelyä. Vammaisryhmiä on kuitenkin monenlaisia, on vammautuneita liikuntarajoitteisia, on kehitysvammaisia, monivammaisia, aivovammaisia, eikä tässä varmasti ole kaikki. Olen itse opiskeluaikoina ollut kehitysvammaisten parissa ja siellä törmäsin asenteisiin, missä Downin syndoma-ihmiset olivat "oikeampia" kehitysvammaisia kuin sellaiset kehitysvammaiset, joilla oli määrittelemättömästä syystä vammaisuus olemassa.
Olen itsekin ableistisessa asemassa, joten joudun usein muistuttamaan itseäni tästä etuoikeudestani. Minulla on kyky sanoa takaisin ja puolustaa itseäni. Minulla on mahdollisuus pitää kiinni omista oikeuksistani yhteiskunnassa, mitä kaikilla ei todella ole. Ihan jo vammaispalvelulain tuntemuksen kohdalla olen etuoikeutettu.
Miten ableismi sitten kohdistuu minuun?
Yksi esimerkki. Kuljen päivittäin työmatkani taksilla ja tilaan taksin taksikeskuksesta. Asun osoitteessa, mikä on vähän hölmö ja meidän taloa ympäröi kolme muuta katua, eivätkä kaikki navigaattorit aina näytä tätä meidän taloa tähän osoitteeseen, vaan tien toiselle puolelle. Tai vaihtoehtoisesti taksi ei löydä sisäänkäyntiä parkkipaikalle, mistä hän pääsee meidän rapun eteen. Talvella aamuisin oli pimeää, joten usein menin valmiiksi odottamaan kyytiä rapun oven eteen. Taksi saapui väärän tien puolelle ja kuljettaja nousi vain auton ovelle seisomaan ja huutaa: "Tuu siitä vaan tänne, eihän siinä oo kuin kaksi porrasta". Näin on päästy ableistiseen tilanteeseen. Kato tuut vaan siitä, pikkujuttuja. Olosuhteet kuitenkin ovat sellaiset, etten pääse edes niitä kahta porrasta siinä hetkessä. En pääse edes niille portaillle vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi, mutta kun ei se näy ulospäin ollenkaan. Olisiko hän huutanut minulle samalla tavalla jos olisin ollut pyörtuolin kanssa liikkeellä? Parhaimmat tyypit vielä närkästyivät joutuessaan kiertämään talon. Selityksiäkin olen kuullut liudoittain, minua on myös yritetty syyllistää siit, että osoitteeni on hankala.
Ableismi ei kuitenkaan ole vain fyysisiä ulottuvuuksia ja esteitä. Se on myös puhetta ja tekoja. Harva tajuaa että jos mennään johonkin, niin kerrosvälejä varten pitää olla hissi. Tai että lyhyempi matka kulkea johonkin onkin esteellinen.
Käänny siitä vasemmalle.
- tässä on portaat.
Aa, emmä tajunnu, no tuu jostain
Tai:
Mihin sä meet, pitää mennä tonne ylös (osoittaen seuraava kerrosta)
- Niin, mä en pääse noita portaita ylös
Ai kato, emmä tajunnu. Nomut tuu perässä
Usein näissä hetkissä haluaisi lähteä kotiin.
Lisäksi ableismi puheessa on vielä helpompaa. Voi olettaa, että kuulija tajuaa mitä tarkoittaa, vaikka ei olisi mitään aavistustakaan. Vitsit ovat usein tällaisia, jos ne pohjautuvat johonkin populaarikulttuurin ilmiöön. Tv-sarjoihin liittyvät vitsit, nettimeemit tai sosiaalisen median ilmiöt. Myös puheen tasolla esiintyvä ableismi tuntuu pahalta. Ehkä jopa pahemmalta, koska fyysissä paikoissa on helpompi muistaa ettei minun kanssa voi ehkä kulkea samalla tavalla kuin tavallisesti. "Normaaalisti mä.." -alkuiset heitot kalahtavat korvaani, mutten aina jaksa puuttua niihin. Näin ylläpidän haitallista tapaa ilmaista. Käytän tuota välillä epähuomiossa itsekin.
Yllättävän olen törmännyt siihen, ettei minua pyydettäisi johonkin mukaan siitä syystä, että en pääse vaikka niitä hemmetin portaita. On niitäkin käynyt, mutta onneksi vähemmän tai sitten en ole saanut niitä tietooni.
Ableismi ei ole mikään kevyt aihe käsiteltäväksi, mutta sen kohtaaminen arjessa on ajoittain enemmän kuin päivittäistä. Ihan jo se, miten vammaisista puhutaan on helposti ableismia. Sitä voi olla vammaisten niputtaminen yhdeksi ryhmäksi, vammaisten rajallisuuksien olettamista ja samoin vammattomuuden näkymättömyyden ihmettelyä. Vammaisryhmiä on kuitenkin monenlaisia, on vammautuneita liikuntarajoitteisia, on kehitysvammaisia, monivammaisia, aivovammaisia, eikä tässä varmasti ole kaikki. Olen itse opiskeluaikoina ollut kehitysvammaisten parissa ja siellä törmäsin asenteisiin, missä Downin syndoma-ihmiset olivat "oikeampia" kehitysvammaisia kuin sellaiset kehitysvammaiset, joilla oli määrittelemättömästä syystä vammaisuus olemassa.
Olen itsekin ableistisessa asemassa, joten joudun usein muistuttamaan itseäni tästä etuoikeudestani. Minulla on kyky sanoa takaisin ja puolustaa itseäni. Minulla on mahdollisuus pitää kiinni omista oikeuksistani yhteiskunnassa, mitä kaikilla ei todella ole. Ihan jo vammaispalvelulain tuntemuksen kohdalla olen etuoikeutettu.
Miten ableismi sitten kohdistuu minuun?
Yksi esimerkki. Kuljen päivittäin työmatkani taksilla ja tilaan taksin taksikeskuksesta. Asun osoitteessa, mikä on vähän hölmö ja meidän taloa ympäröi kolme muuta katua, eivätkä kaikki navigaattorit aina näytä tätä meidän taloa tähän osoitteeseen, vaan tien toiselle puolelle. Tai vaihtoehtoisesti taksi ei löydä sisäänkäyntiä parkkipaikalle, mistä hän pääsee meidän rapun eteen. Talvella aamuisin oli pimeää, joten usein menin valmiiksi odottamaan kyytiä rapun oven eteen. Taksi saapui väärän tien puolelle ja kuljettaja nousi vain auton ovelle seisomaan ja huutaa: "Tuu siitä vaan tänne, eihän siinä oo kuin kaksi porrasta". Näin on päästy ableistiseen tilanteeseen. Kato tuut vaan siitä, pikkujuttuja. Olosuhteet kuitenkin ovat sellaiset, etten pääse edes niitä kahta porrasta siinä hetkessä. En pääse edes niille portaillle vallitsevien sääolosuhteiden vuoksi, mutta kun ei se näy ulospäin ollenkaan. Olisiko hän huutanut minulle samalla tavalla jos olisin ollut pyörtuolin kanssa liikkeellä? Parhaimmat tyypit vielä närkästyivät joutuessaan kiertämään talon. Selityksiäkin olen kuullut liudoittain, minua on myös yritetty syyllistää siit, että osoitteeni on hankala.
Ableismi ei kuitenkaan ole vain fyysisiä ulottuvuuksia ja esteitä. Se on myös puhetta ja tekoja. Harva tajuaa että jos mennään johonkin, niin kerrosvälejä varten pitää olla hissi. Tai että lyhyempi matka kulkea johonkin onkin esteellinen.
Käänny siitä vasemmalle.
- tässä on portaat.
Aa, emmä tajunnu, no tuu jostain
Tai:
Mihin sä meet, pitää mennä tonne ylös (osoittaen seuraava kerrosta)
- Niin, mä en pääse noita portaita ylös
Ai kato, emmä tajunnu. Nomut tuu perässä
Usein näissä hetkissä haluaisi lähteä kotiin.
Lisäksi ableismi puheessa on vielä helpompaa. Voi olettaa, että kuulija tajuaa mitä tarkoittaa, vaikka ei olisi mitään aavistustakaan. Vitsit ovat usein tällaisia, jos ne pohjautuvat johonkin populaarikulttuurin ilmiöön. Tv-sarjoihin liittyvät vitsit, nettimeemit tai sosiaalisen median ilmiöt. Myös puheen tasolla esiintyvä ableismi tuntuu pahalta. Ehkä jopa pahemmalta, koska fyysissä paikoissa on helpompi muistaa ettei minun kanssa voi ehkä kulkea samalla tavalla kuin tavallisesti. "Normaaalisti mä.." -alkuiset heitot kalahtavat korvaani, mutten aina jaksa puuttua niihin. Näin ylläpidän haitallista tapaa ilmaista. Käytän tuota välillä epähuomiossa itsekin.
Yllättävän olen törmännyt siihen, ettei minua pyydettäisi johonkin mukaan siitä syystä, että en pääse vaikka niitä hemmetin portaita. On niitäkin käynyt, mutta onneksi vähemmän tai sitten en ole saanut niitä tietooni.
Kommentit
Lähetä kommentti