Huomenta.

 Täytin viime elokuussa 40 vuotta.
Sitä ennen kriiseilin kevään ja kesän. Mielikuvat nelikymppisistä istui tiukassa. Oli vaikea päästää irti vanhoista mielikuvista ja katsoa itseään missä menee. Kolmekymppiselle itselleni mulla ei ollut mitään odotuksia tai oletuksia, mutta nelikymppiselle näköjään oli.
Ehkä suurin oli se, että mikään sellainen mitä jossain teini-iässä ajatteli aikuisuudessa olevan ei ollut olemassa mun elämässä. Niistä mielikuvista mitkä ylläpiti toivoa huomisesta eivät olleet todellisuutta. Ikäkriisi ei ollut mulle sitä ettei mulla ole autoa, perhettä ja omakotitaloa, elämää missä olen aktiivinen toimija ja irti sellaisesta haitallisuudesta mitä ympärillä silloin oli. Sen tilalla on kuntoutusta, vammaisuutta, yksinäisyyttä, epätoivoa ja ahdistusta. Tokikaan teininä ei tullut ajatelleeksi että myös silloiset aikuiset saattoivat olla ahdistuneita tai masentuneita, mutta ajattelin ettei mun elämässä ole niitä enää sitten kun olen 40.

Täyttäessäni 40 siirryin seuraaviin verrokkiryhmiin tilastoissa. Tai ainakin suureen osaan. Viitearvot muuttuu terveyteen liittyen ja osa on armollisempia ja osa ei. Viime elokuun jälkeen on kuitenkin tapahtunut se, että osa terveydenhuollon henkilökunnasta on ottanut minut paremmin vastaan. Minut on otettu tosissaan. Tämä on elämässäni ensimmäinen kerta, kun ikääni ei käytetä vähättelemisen välineenä. 

Viime kesänä kriiseillessäni katsoin ympärilläni olevia nelikymppisiä. Oli perheellisiä, perheettömiä, eronneita, villejä ja vapaita, nuorekkaita ja seesteisiä aikuisia. En osannut istuttaa itseäni sinne sekaan.
Johtunee ehkä myös siitä, miten oman ikäiseni näkevät tulevaisuutensa. Odotetaan asioita, ollaan innostuneita ja halutaan XYZ, kuka mitäkin. Oma tulevaisuuteni ei näyttänyt mitenkään erikoiselta. Muutamia lähitulevaisuuden pieniä asioita, mutta ei mitään pidemmälle suuntautuvia haaveita tai toiveita.
Yksi suurin ero myös siinä, etten kaipaa mitään bileitä. 

Muistan erään pikkujouluristeilyn ollessani jotain 20-22. Olimme työkaveriporukalla risteilyllä joko Tallinnaan tai vain 22h päät täyteen-meiningillä. Siellä ne melkein nelikymppiset veti sen sortin systeemit, etten tiennyt miten päin olla. En siis tuomitse heidän valintojaan, ei, ei, pikemminkin edelleen mietin miten ihmeessä siihen tilanteeseen päädyttin. Kyseiset henkilöt olivat kuitenkin tiukasti naimisissa, lapset kotona ja tuliaiset heille haettuna tax freestä. Iltaa kohti meno kuitenkin yltyi sellaiseksi missä en tiennyt miten päin olisin ollut. Parin tunnin mittainen "kengän irrottaminen" kylpyhuoneessa lienee se kuuluisin. Muutoin siitä porukasta vissiin minä ja ne melkein eläkeiässä olevat rouvakset olivat ainoita joilla ei pää särkenyt ja perse pakottanut kotimatkalla.
En tänä päivänäkään tiedä mikä ajoi siihen, että kotimatkalla puhelin kilkkasi ettei sitten töissä puhuta mitään tai älä vaan kerro mun miehelle tai lapsille ja kauheaa morkkista ja syyllisyyttä, vaikka samaan hengen vetoon että olipa ihanaa! Nykyisin suosittelisin heille polyamorista otetta elämäänsä ja seksipositiivista ajattelua. Selviäisi ilman niitä morkkiksia! 

Tuolloin päätin etten halua olla siinä pisteessä keski-ikäisenä. Sinänsä se edelleen pitää. En halua elää valhellisesti itselleni. Eniten siinä kuitenkin häiritsi se, että nämä ihmiset selkeästi pitivät hauskaa ja nauttivat siitä touhusta ja toiminnasta illan aikana. Siksi niitä reissuja varmaan tehtiin pikkujouluina, kevätristeilyinä ja joskus ihan minkä tahansa varjolla. Oli koulutuksia, seminaareja, suunnitteluristeilyjä ja vaikka niissä kyllä asiaakin käytiin, niin illan ja yön tunteina ei heidän hytteihin ollut mitään asiaa jos halusi nukkua. Nukkujien hytit oli myös aina eri käytävillä. Se miten elämä kotona ja arjessa oli useille sietämätöntä vaati säännölliset irtiotot naamioiden avulla oli surullista. Eikä se todellakaan ollut vain yksi tai kaksi ihmistä, vaan useita. Osa heistä kävi myös säännöllisesti jossain pois kotoa ja morkkispäissään sitten avautui töissä että aavisteleekohan se kumppani kotona?!
Jotenkin siitä sai myös sen kuvan, että tämä on normaalia toimintaa. Petipuuhiin valmiit tyypit löytyi aina usein ensimmäisen kahden tunnin aikana ja se oli menoa sitten. Sama kuvio joka kerta ja lopputulos aina sama: ethän kerro muille.
Lopulta en enää muistanut mitä sai kertoa kenellekin ja mitä ei, joten en mennyt niiden ihmisten lähelle edes kutsuttaessa joille ei jotain saanut kertoa. On mielestäni edelleen väärin vaatia muilta pitämään salaisuuksia tällä tavalla. 

Tämä on jäänyt myös painamaan ja olen yrittänyt vuosien aikana ymmärtää toistuvasti tätä kuviota ja käyttänyt aikaa sen pohtimiseen. En edelleenkään tuomitse näitä ihmisiä tai heidän tekojaan, mutta sen vaikutus on ollut iso ja olen joutunut siihen täysin tahtomattani hyvin nuorena.
Eikä se ole auttanut siihen, että olen jo siinä kohtaa nuorena ollut epäluuloinen ihmisiä kohtaan. En uskonut ihmisten tarkoittavan mitä he sanovat ja tämä toiminta ei ainakaan lisännyt luottamusta ihmisiin.