Kuukausi kerrallaan.

Edellisen kirjoituksen aikaan olin juuri jäänyt sairaslomalle.
Se kesti kolme viikkoa. Joidenkin kesälomat kesti siinä kohtaa kolme viikkoa. Minun kesäloma siirtyi sairasloman tieltä johonkin pidemmälle, ehkä ensi vuoteen. Onneksi on tälle vuodelle kuitenkin kolme viikkoa lomaa suunniteltuna ja toivon saavani pitää sen kesälomana, enkä sairaslomana.

Kolmen viikon sairasloman aikana ei tapahtunut mitään. Ehkä omassa ajattelussa tapahtui muutoksia, mutta mikään ei konkreettisesti muuttunut. En löytänyt terapeuttia, en juurikaan tavannut ketään, mutta lopetin somen käytön hetkeksi.
Olen ollut sieltä nyt yli kuukauden pois ihan tietoisesti.
Kaikessa ironiassaan se on lisännyt yksinäisyyttäni. Olen pitänyt yhteyttä vain harvaan ihmiseen, niihin lähimpiin. Se, että sosiaalisuus on ilman somea täysin kuollut on itsessään jotenkin masentavaa.

Kolmen viikon jälkeen palasin töihin. Oli helppo lipua siihen vanhaan toimintamalliin mikä ajoi sairaslomallekin, mutta ennakointini toimi. Olin sopinut ennen aloitusta tekeväni nelipäiväistä viikkoa ennen lomaa.
Lomapäivä välissä ja etäpäivät siihen yhteen esti tehokkaasti vaipumasta siihen työstressin viemään virtaan. On siellä hetkensä ollut, missä on melkein lähtenyt mopo käsistä ja työt vieneet mennessään. Nukkuminen on ollut lievästi sanottuna pielessä.
Ehkä se kesäloman tuoma tauko tähän helpottaa. Jos ei muuta, voin helposti valvoa öitä ja vaikka vuorokauden putkeen halutessani. Viimeksi tosin sen jälkeinen rytmin palauttaminen vei sen verran pitkän ajan, ettei kolmen viikon loma riitä siihen.

Suru Shinyasta on antanut pahimmasta terästään irti.
Ikävä on valtava.
Suru liukenee ajan kanssa.