Esteetön road trip?
Aika moni on koko alkuvuoden selittänyt sitä ja tätä erikoisista ajoista. Poikkeusoloja ja niin edelleen. Suoraan sanottuna inhoan niitä sanoja aika paljon.
Omalla kohdallahan kävi niin, että ensin peruttiin kuntoutukset, eikä mistään ollut saatavilla apukeinoja. Sitten vielä mielenterveyden vajoaminen ja viimeisinä niitteinä Sodankylän elokuvajuhlien siirtyminen verkkoon.
Lappi on se paikka missä henkinen latautuminen kesällä auttaa kestämään ja jaksamaan. Pidin sitä tosi pitkälle kevääseen oljenkortena ja peruuntuminen sattui fyysisestikin. Mitä enemmän ajattelin sitä, etten pääse pohjoiseen, sitä syvemmälle vajosin. Hain keinoja, hain paikkoja ja yritin miettiä. Pääsisin luontoon kyllä, mutten pohjoiseen, yöttömään yöhön.
En edes osannut pyytää tai puhua asiasta kenellekään.
Verkkofestarit toi elokuvat, pääsin mökille ja saunaankin, sekä omien ihmisten keskuuteen, mutta silti jotain jäi uupumaan. Enkä voinut sille mitään.
Tai niin luulin.
Jossain keskustelussa sitten sivulauseessa manasin että olen huolissani siitä miten mun käy kun syksy tulee. Että millä voimavaroilla jaksan pimeyden, kun ei ole keinoja muutokseen.
Puhuin avustajalle miten lataudun Lapissa.
Siitä lähti toivon viriäminen. Toivoin alkuun salaa, hiljaa itsekseni. Selvittelin vaihtoehtoja, paikkoja, aikoja, lupia. Mökki erämaassa? Viikko jossain omissa oloissa? Saako rajojen yli mennä? Saako mihinkään mennä?
Luin eri blogeista reissupäiväkirjoja ja reittejä.
Puhuin avustajalla ja siskolle.
Sisko lupasi lainata autoa.
Siitä se sitten lähti.
Suunnittelin reitin, majoitukset. Hain avustajalle lisätunteja, tein nelisivuisen selvityksen siitä miten paljon päivätasolla tarvitsen avustajaa mm. henkilökohtaiseen hygieniaan (= montako kertaa käyn päivän aikana vessassa). Stressaannuin tästä aivan järjettömästi, mutta päämäärä siinsi edessä.
Lopputuloksena ajoreitti kulki Vantaa - Lohja - Saukkola - Punkalaidun - Tampere - Jyväskylä - Oulu - Rovaniemi - Sodankylä - Saariselkä - Karigasniemi - Honningsvåg - Karigasniemi - Utsjoki - Sodankylä - Kemijärvi - Kuusamo - Ranua - Ii - Oulu - Mustasaari - Pori - Tammela - Vantaa.
Päiviä kului kymmenen, kilometrejä tuli arviolta 3205. Pisin yhteen putkeen ajettu kilometrimäärä oli Punkalaitumelta Sodankylään, yli 800 kilometriä.
Miten esteettömyys toteutui matkalla?
Nukuin itse autossa, joka ei tietysti olisi onnistunut mikäli mukana olisi ollut pyörätuoli. Autossa nukkuminen on myös esteellistä, sillä useimmissa paikoissa vessaan joutui kävelemään pidemmänkin matkan.
Eikä se istuminenkaan joka hetki esteetöntä ollut. Ryttyytys huonolla tiellä tai jossain Norjan vuoristossa kulkevalla hiekkatiellä ei hyvällä tahdollakaan ole esteetöntä. Kaukana siitä.
Mutta sitten samalla oli esteettömyyttä hotellissa ja pysähdyspaikkojen vessoissa.
Leirintäalueet mainostivat itseään esteettöminä, mutta oikeastaan yhdessäkään ei ollut sellaista esteettömyyttä mikä olisi edes välttävästi täyttänyt kriteerit että voisin suositella sitä muille liikuntaesteiselle tai liikuntarajoitteiselle.
Yövyimme leirintäalueille Sodankylässä, Karigasniemellä, Utsjoella, Kemijärvellä ja Oulussa. Näistä kaikissa oli vähintään jotain pientä. Sodankylässä ei ollut esteetöntä suihkutilaa, vaikka wc oli hyvä (iso miinus että samassa oli lastenhoitopaikka). Karigasniemi itsessään on rinteessä ja ylämäkeen kulkeminen on väistämätöntä. Invawc:tä tai suihkua ei ole. Utsjoella ei myöskään ollut erikseen invatiloja, mutta mikäli ei tarvitse pyörätuolia koko aikaa, tuolla on näistä parhaat tilat asioida.
Kemijärvellä on ramppi, mutta ovien avaaminen on siinä ja siinä. Lisäksi oven stoppari on sijoitettu niin, ettei suihkutilaan ole mitään asiaa. Suihkussa on myös niin iso kynnys ettei sinne ole pyörätuolilla mitenkään helppoa päästä. Oulussa on invatilat, mutta niin jäykkä ulko-ovi, ettei siitä omin voimin pääse sisään. Lisäksi invawc:tä ei ole sisäpuolella merkitty, joten sitä pidetään ihan normaalina wc:nä, mikä vaikuttaa esim. jonottamiseen. Lisäksi tila on tosi ahdas ja taas on lastenhoitopöytä siinä samassa. Hiphei.
Koska kymmeneltä päivältä on tarinaa kerrottavaksi enemmänkin, palaan näihin esteettömyyksiin vielä.
Nyt paluusta on kulunut viikko ja keho alkaa olla siinä pisteessä että enää ei särje ihan niin pahasti hermoon ja pystyy kävelemään vähän paremmin.
Lomaa on vielä viikko jäljellä. Jos ei ihan hirveitä helteitä iske, niin selvinen kenties työkuntoon siinä ajassa.
Ensimmäiset päivät kun meni siihen, että opettelin sietämäään kipua ja olemaan aloillani. Seuraavat päivät meni sitten taas siihen, kun opettelin kävelemään ja hain tasapainoa ja nyt on jo se, että saan housut jalkaan ilman sen suurempia apuja tai taisteluita. Ehkä ensi viikon jälkeen saan taas kengät jalkaan.
Omalla kohdallahan kävi niin, että ensin peruttiin kuntoutukset, eikä mistään ollut saatavilla apukeinoja. Sitten vielä mielenterveyden vajoaminen ja viimeisinä niitteinä Sodankylän elokuvajuhlien siirtyminen verkkoon.
Lappi on se paikka missä henkinen latautuminen kesällä auttaa kestämään ja jaksamaan. Pidin sitä tosi pitkälle kevääseen oljenkortena ja peruuntuminen sattui fyysisestikin. Mitä enemmän ajattelin sitä, etten pääse pohjoiseen, sitä syvemmälle vajosin. Hain keinoja, hain paikkoja ja yritin miettiä. Pääsisin luontoon kyllä, mutten pohjoiseen, yöttömään yöhön.
En edes osannut pyytää tai puhua asiasta kenellekään.
Verkkofestarit toi elokuvat, pääsin mökille ja saunaankin, sekä omien ihmisten keskuuteen, mutta silti jotain jäi uupumaan. Enkä voinut sille mitään.
Tai niin luulin.
Jossain keskustelussa sitten sivulauseessa manasin että olen huolissani siitä miten mun käy kun syksy tulee. Että millä voimavaroilla jaksan pimeyden, kun ei ole keinoja muutokseen.
Puhuin avustajalle miten lataudun Lapissa.
Siitä lähti toivon viriäminen. Toivoin alkuun salaa, hiljaa itsekseni. Selvittelin vaihtoehtoja, paikkoja, aikoja, lupia. Mökki erämaassa? Viikko jossain omissa oloissa? Saako rajojen yli mennä? Saako mihinkään mennä?
Luin eri blogeista reissupäiväkirjoja ja reittejä.
Puhuin avustajalla ja siskolle.
Sisko lupasi lainata autoa.
Siitä se sitten lähti.
Suunnittelin reitin, majoitukset. Hain avustajalle lisätunteja, tein nelisivuisen selvityksen siitä miten paljon päivätasolla tarvitsen avustajaa mm. henkilökohtaiseen hygieniaan (= montako kertaa käyn päivän aikana vessassa). Stressaannuin tästä aivan järjettömästi, mutta päämäärä siinsi edessä.
Lopputuloksena ajoreitti kulki Vantaa - Lohja - Saukkola - Punkalaidun - Tampere - Jyväskylä - Oulu - Rovaniemi - Sodankylä - Saariselkä - Karigasniemi - Honningsvåg - Karigasniemi - Utsjoki - Sodankylä - Kemijärvi - Kuusamo - Ranua - Ii - Oulu - Mustasaari - Pori - Tammela - Vantaa.
Päiviä kului kymmenen, kilometrejä tuli arviolta 3205. Pisin yhteen putkeen ajettu kilometrimäärä oli Punkalaitumelta Sodankylään, yli 800 kilometriä.
Miten esteettömyys toteutui matkalla?
Nukuin itse autossa, joka ei tietysti olisi onnistunut mikäli mukana olisi ollut pyörätuoli. Autossa nukkuminen on myös esteellistä, sillä useimmissa paikoissa vessaan joutui kävelemään pidemmänkin matkan.
Eikä se istuminenkaan joka hetki esteetöntä ollut. Ryttyytys huonolla tiellä tai jossain Norjan vuoristossa kulkevalla hiekkatiellä ei hyvällä tahdollakaan ole esteetöntä. Kaukana siitä.
Mutta sitten samalla oli esteettömyyttä hotellissa ja pysähdyspaikkojen vessoissa.
Leirintäalueet mainostivat itseään esteettöminä, mutta oikeastaan yhdessäkään ei ollut sellaista esteettömyyttä mikä olisi edes välttävästi täyttänyt kriteerit että voisin suositella sitä muille liikuntaesteiselle tai liikuntarajoitteiselle.
Yövyimme leirintäalueille Sodankylässä, Karigasniemellä, Utsjoella, Kemijärvellä ja Oulussa. Näistä kaikissa oli vähintään jotain pientä. Sodankylässä ei ollut esteetöntä suihkutilaa, vaikka wc oli hyvä (iso miinus että samassa oli lastenhoitopaikka). Karigasniemi itsessään on rinteessä ja ylämäkeen kulkeminen on väistämätöntä. Invawc:tä tai suihkua ei ole. Utsjoella ei myöskään ollut erikseen invatiloja, mutta mikäli ei tarvitse pyörätuolia koko aikaa, tuolla on näistä parhaat tilat asioida.
Kemijärvellä on ramppi, mutta ovien avaaminen on siinä ja siinä. Lisäksi oven stoppari on sijoitettu niin, ettei suihkutilaan ole mitään asiaa. Suihkussa on myös niin iso kynnys ettei sinne ole pyörätuolilla mitenkään helppoa päästä. Oulussa on invatilat, mutta niin jäykkä ulko-ovi, ettei siitä omin voimin pääse sisään. Lisäksi invawc:tä ei ole sisäpuolella merkitty, joten sitä pidetään ihan normaalina wc:nä, mikä vaikuttaa esim. jonottamiseen. Lisäksi tila on tosi ahdas ja taas on lastenhoitopöytä siinä samassa. Hiphei.
Koska kymmeneltä päivältä on tarinaa kerrottavaksi enemmänkin, palaan näihin esteettömyyksiin vielä.
Nyt paluusta on kulunut viikko ja keho alkaa olla siinä pisteessä että enää ei särje ihan niin pahasti hermoon ja pystyy kävelemään vähän paremmin.
Lomaa on vielä viikko jäljellä. Jos ei ihan hirveitä helteitä iske, niin selvinen kenties työkuntoon siinä ajassa.
Ensimmäiset päivät kun meni siihen, että opettelin sietämäään kipua ja olemaan aloillani. Seuraavat päivät meni sitten taas siihen, kun opettelin kävelemään ja hain tasapainoa ja nyt on jo se, että saan housut jalkaan ilman sen suurempia apuja tai taisteluita. Ehkä ensi viikon jälkeen saan taas kengät jalkaan.
 |
| Joskus voi joutua pitämään eriparikenkiä. |
Kommentit
Lähetä kommentti