Koronakevät.
Kesäkuu.
Kohta kolme kuukautta ilman kuntoutusta.
Kohta kolme kuukautta ilman minkäänlaista avustusta tai lievitystä kehon jumituksiin. En tiedä mihin sitä vertaisi? Ehkä siihen, että kuvittele nukkuneesi lattialla, pelkällä matolla kolmen kuukauden ajan kaikki yöt. Yhdellä, liian matalalla tyynyllä. Lisäksi työpaikalla tuoliksi on vaihdettu jakkara missä tehdä töitä ja jaloissasi on koko ajan joko liian pienet sukat tai jesaria. Jesarikin on tiukalle vedetty, mutta teippipuoli ulospäin. Kengissä on kiviä, etkä saa niitä pois.
Seuraavan kerran fysioterapiaa on tarjolla elokuussa.
En oikeastaan tiedä miten helvetissä tässä kärvistellään sinne asti. Pardon my french, mutta helvetissäpä hyvinkin.
Puhuin tänään erään erikoislääkärin kanssa tämän hetken voinnista. Kysymys "onko jotain tapahtunut mikä on pahentanut asioita" oli absurdi. On sattunut ja paljon.
Oikeastaan tämähän lähti viime kesäkuusta, kun sain jonkun kohtauksen missä kasvoni puutui. Vietin juhannuksen Meilahden tornisairaalassa, samoin seuraavan viikon. Pride-viikon.
Muut postailivat sosiaaliseen mediaan ensin kuvia juhannusjuomista ja ruuista, sitten Pride-viikon ihanista tapahtumista. Minä makasin sairaalassa ja odotin lupaa siihen, että saan poistua siitä kerroksesta edes.
Siitä se alkoi. Sen jälkeen piti olla kaikkea hoitojuttua, mitä ei sitten yhtäkään koskaan ollut. Piti saada psyykkista tukea, sain ajan peruutuksen tekstiviestillä. Piti olla jatko-ohjausta poliklinikalla, ei ollut ja lähete palautettiin osastolle, mikä ei tiennyt että se on palautettu sinne ja asia vain katosi. Piti olla seurantaa. Ei ollut, vaan oli ohjaus omalle terveysasemalle, mikä levitti kädet ja kertoi ettei ole lääkäriä. Onneksi oli allasterapiaa ja ymmärtävä fysioterapeutti, mutta nyt ei ole sitten sitäkään koska koronavirus. Niinpä niin.
Jossain iltapulussa oli otsikko miten tämä tilanne kurittaa kaikkein eniten vähäosaisia ja niitä, joilla oli jo heikko ja huono tilanne.
Voin allekirjoittaa tuon. Tiedän etten ole tässä asiassa ainoa, vaikka koenkin tällä hetkellä olevani täysin yksin.
Tuolla on useita, vielä huonomissa olosuhteissa ja mitään ei ole tehtävissä. Kaikki hoivakodit ja muut missä on riippuvainen toisista ihmisistä ovat nyt ajautuneet epäuskottaviin tilanteisiin.
Olen taas sairaslomalla.
Jotenkin viime marraskuussa vielä jaksoin toivoa löytäväni terapeutin, saavani apua, mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ei ole löytynyt, eikä ole muutosta tullut.
En oikeastaan tiedä mitä siihen voi sanoa tai mitä sille voi tehdä.
Myös niiden tiedustelusähköpostien lähettäminen on työlästä.
Mitä niihin pitää laittaa?
Miten myydä omaa avuntarvettaan?
Tällä viikolla on Sodankylän elokuvajuhlat.
Olen samaan aikaan innoissani muutamasta elokuvasta, mutta myös vittuuntunut ja pettynyt ettei ole tiedossa pääsyä Lappiin.
Dramaattisesti sanottuna, sydämeni itkee verta joutuessani olemaan kotona.
Nyt täytän päiväni ei-millään.
Ehkä vähän Myyyyyn lellimisellä myös.
Kohta kolme kuukautta ilman kuntoutusta.
Kohta kolme kuukautta ilman minkäänlaista avustusta tai lievitystä kehon jumituksiin. En tiedä mihin sitä vertaisi? Ehkä siihen, että kuvittele nukkuneesi lattialla, pelkällä matolla kolmen kuukauden ajan kaikki yöt. Yhdellä, liian matalalla tyynyllä. Lisäksi työpaikalla tuoliksi on vaihdettu jakkara missä tehdä töitä ja jaloissasi on koko ajan joko liian pienet sukat tai jesaria. Jesarikin on tiukalle vedetty, mutta teippipuoli ulospäin. Kengissä on kiviä, etkä saa niitä pois.
Seuraavan kerran fysioterapiaa on tarjolla elokuussa.
En oikeastaan tiedä miten helvetissä tässä kärvistellään sinne asti. Pardon my french, mutta helvetissäpä hyvinkin.
Puhuin tänään erään erikoislääkärin kanssa tämän hetken voinnista. Kysymys "onko jotain tapahtunut mikä on pahentanut asioita" oli absurdi. On sattunut ja paljon.
Oikeastaan tämähän lähti viime kesäkuusta, kun sain jonkun kohtauksen missä kasvoni puutui. Vietin juhannuksen Meilahden tornisairaalassa, samoin seuraavan viikon. Pride-viikon.
Muut postailivat sosiaaliseen mediaan ensin kuvia juhannusjuomista ja ruuista, sitten Pride-viikon ihanista tapahtumista. Minä makasin sairaalassa ja odotin lupaa siihen, että saan poistua siitä kerroksesta edes.
Siitä se alkoi. Sen jälkeen piti olla kaikkea hoitojuttua, mitä ei sitten yhtäkään koskaan ollut. Piti saada psyykkista tukea, sain ajan peruutuksen tekstiviestillä. Piti olla jatko-ohjausta poliklinikalla, ei ollut ja lähete palautettiin osastolle, mikä ei tiennyt että se on palautettu sinne ja asia vain katosi. Piti olla seurantaa. Ei ollut, vaan oli ohjaus omalle terveysasemalle, mikä levitti kädet ja kertoi ettei ole lääkäriä. Onneksi oli allasterapiaa ja ymmärtävä fysioterapeutti, mutta nyt ei ole sitten sitäkään koska koronavirus. Niinpä niin.
Jossain iltapulussa oli otsikko miten tämä tilanne kurittaa kaikkein eniten vähäosaisia ja niitä, joilla oli jo heikko ja huono tilanne.
Voin allekirjoittaa tuon. Tiedän etten ole tässä asiassa ainoa, vaikka koenkin tällä hetkellä olevani täysin yksin.
Tuolla on useita, vielä huonomissa olosuhteissa ja mitään ei ole tehtävissä. Kaikki hoivakodit ja muut missä on riippuvainen toisista ihmisistä ovat nyt ajautuneet epäuskottaviin tilanteisiin.
Olen taas sairaslomalla.
Jotenkin viime marraskuussa vielä jaksoin toivoa löytäväni terapeutin, saavani apua, mutta tässä sitä ollaan edelleen. Ei ole löytynyt, eikä ole muutosta tullut.
En oikeastaan tiedä mitä siihen voi sanoa tai mitä sille voi tehdä.
Myös niiden tiedustelusähköpostien lähettäminen on työlästä.
Mitä niihin pitää laittaa?
Miten myydä omaa avuntarvettaan?
Tällä viikolla on Sodankylän elokuvajuhlat.
Olen samaan aikaan innoissani muutamasta elokuvasta, mutta myös vittuuntunut ja pettynyt ettei ole tiedossa pääsyä Lappiin.
Dramaattisesti sanottuna, sydämeni itkee verta joutuessani olemaan kotona.
Nyt täytän päiväni ei-millään.
Ehkä vähän Myyyyyn lellimisellä myös.
Kommentit
Lähetä kommentti