Pysähtyneisyys.
Kolme viikkoa sitten kirjoitin masentuneisuudesta.
Siitä hetkestä.
Siitä voimattomuudesta.
Aivan.
Siitä meni kaksi päivää ja Shinya menehtyi. Tai siis. Tilanne päättyi eutanasiaan.
Shinya oli 17. Saavutti tuon etapin maaliskuussa. Jolloin myös mietin että pitäisi varmasti asioida jossain eläinlääkäriasiassa. Shinyalla oli myös dementia. Soimaan edelleen itseäni siitä etten vienyt häntä lääkäriin. Soimaan, vaikka sekä puhelimitse konsultoitu eläinlääkäri, että eutanasian toteuttanut eläinlääkäri sanoi siinä että vaikka olisin toiminut miten, niin siinä tilanteessa oltaisiin jossain kohtaa ja kissa huononi siinä mielessä nopeasti, että ainakaan mitään kuukausien kestänyttä tilannetta ei ollut ja siitä eutanasian suorittanut oli aivan varma.
Silti.
Shinya oli kissa, jonka ei koskaan pitänyt tulla elämääni. Hän oli edesmenneen Neleyan perseessä roikkuja ja päällä makaaja. Neleya oli mun kissa. Shinya hurmasi kaikki, siis aivan kaikki. Hän osasi miellyttää, lohduttaa ja tarjota sen mitä ihminen tarvitsi. Hän oli myös jääräpää, uppiniskainen ja kekseliäs. Hän löysi piilot, keksi keinot miten saada ihmiset toimimaan ja tekemään hänelle edullisia asioita. Hän oli jonglööri, hyppymestari, kiipeilykuningatar siinä missä solmuun vääntyvä, yli metrin mittainen karvanakki. Nuorena hän ponnisti lattialta mun olkapään korkeudelle. Hän rakasti kolinapalloja ja metelileluja. Mitä kovempi kolina, sen parempi.
Syli ja lonkan kaari oli hänen lempipaikkojaan. Hän myös komensi ja sai tahtonsa läpi, ei epäilystäkään.
17 vuoteen mahtuu paljon asioita. Aion jossain kohtaa koota hänestä kuvakirjan. Hänestä ja Neleyasta, elämäni kissasta ja elämäni pisimmästä suhteesta. Shinya oli läsnä ja aina lähellä. Nyt on ollut vähän kylmää ja yksinäistä. Myyyyy toki on edelleen, mutta Myyyn kanssa on toiset kuviot. Kyllä hän lähelle tulee, muttei iholle. Shinyan turkkia vasten tuli monet itkut itkettyä ja naurut naurettua. Putkitelevision kanssa oli kommelluksia, sen päällä kun oli niin ihanaa ja sitten nukkuessaan sieltä tuli tipahdettua usein.
Shinya rakasti ruokaa. Ja juustonaksuja. Ja sipsejä. Siinä missä Neleya söi pullaa ja leivoksia, Shinya veti sipsit käsistä jos mahdollista. Hän myös vaati saada niistä osansa. Mikäli yöksi jätti pöydälle jotain hänelle mieluista, sai yöllä herätä siihen että hän on joko melkein saanut haluamansa tai on juuri saavuttamassa maalia.
Vanhuus näkyi dementian lisäksi siinä, että läheisyyden tarve lisääntyi. Yöt eivät enää menneet omin voimin ja ihmisen seura oli tarpeellista. Leikkiin hän lähti kyllä ja herkut tuli ehdottomasti syötyä, mutta ei enää toistuvia kertoja päivässä ja leikkihetket olivat lyhyempiä.
Shinya oli taitava saalistaja, mutta silti se oli aina joku muu kun metsästi elävät asiat (=kärpäset).
Minulla on Shinyaa valtava ikävä.
Niin valtava etten saa joka hetki henkeä.
Se purkautuu ajoittain niin etten pysty liikkumaan.
Ja se voi tulla missä vaan, koska vaan.
Kolmen viikon aikana olen kahdesti sanonut sen ääneen.
En pysty enempään. Vielä.
Illat ovat vaikeimpia.
Kaksi kertaa olen kuullut hänen hyppäävän alas pöydältä.
Mutta se on jokin muu ääni.
Masennus voimistaa syyllisyyttä.
Masennus voimistaa ikävää.
Tänään oli ensimmäinen päivä kun tuntui etten ehkä muserru kerralla.
Olen silloin 7 vuotta sitten suunnitellut Shinyan tatuoinniksi herätyskelloa.
Se tulee tuohon kissatatuoinnin viereen. Sitten joskus.
Siitä hetkestä.
Siitä voimattomuudesta.
Aivan.
Siitä meni kaksi päivää ja Shinya menehtyi. Tai siis. Tilanne päättyi eutanasiaan.
Shinya oli 17. Saavutti tuon etapin maaliskuussa. Jolloin myös mietin että pitäisi varmasti asioida jossain eläinlääkäriasiassa. Shinyalla oli myös dementia. Soimaan edelleen itseäni siitä etten vienyt häntä lääkäriin. Soimaan, vaikka sekä puhelimitse konsultoitu eläinlääkäri, että eutanasian toteuttanut eläinlääkäri sanoi siinä että vaikka olisin toiminut miten, niin siinä tilanteessa oltaisiin jossain kohtaa ja kissa huononi siinä mielessä nopeasti, että ainakaan mitään kuukausien kestänyttä tilannetta ei ollut ja siitä eutanasian suorittanut oli aivan varma.
Silti.
Shinya oli kissa, jonka ei koskaan pitänyt tulla elämääni. Hän oli edesmenneen Neleyan perseessä roikkuja ja päällä makaaja. Neleya oli mun kissa. Shinya hurmasi kaikki, siis aivan kaikki. Hän osasi miellyttää, lohduttaa ja tarjota sen mitä ihminen tarvitsi. Hän oli myös jääräpää, uppiniskainen ja kekseliäs. Hän löysi piilot, keksi keinot miten saada ihmiset toimimaan ja tekemään hänelle edullisia asioita. Hän oli jonglööri, hyppymestari, kiipeilykuningatar siinä missä solmuun vääntyvä, yli metrin mittainen karvanakki. Nuorena hän ponnisti lattialta mun olkapään korkeudelle. Hän rakasti kolinapalloja ja metelileluja. Mitä kovempi kolina, sen parempi.
Syli ja lonkan kaari oli hänen lempipaikkojaan. Hän myös komensi ja sai tahtonsa läpi, ei epäilystäkään.
17 vuoteen mahtuu paljon asioita. Aion jossain kohtaa koota hänestä kuvakirjan. Hänestä ja Neleyasta, elämäni kissasta ja elämäni pisimmästä suhteesta. Shinya oli läsnä ja aina lähellä. Nyt on ollut vähän kylmää ja yksinäistä. Myyyyy toki on edelleen, mutta Myyyn kanssa on toiset kuviot. Kyllä hän lähelle tulee, muttei iholle. Shinyan turkkia vasten tuli monet itkut itkettyä ja naurut naurettua. Putkitelevision kanssa oli kommelluksia, sen päällä kun oli niin ihanaa ja sitten nukkuessaan sieltä tuli tipahdettua usein.
Shinya rakasti ruokaa. Ja juustonaksuja. Ja sipsejä. Siinä missä Neleya söi pullaa ja leivoksia, Shinya veti sipsit käsistä jos mahdollista. Hän myös vaati saada niistä osansa. Mikäli yöksi jätti pöydälle jotain hänelle mieluista, sai yöllä herätä siihen että hän on joko melkein saanut haluamansa tai on juuri saavuttamassa maalia.
Vanhuus näkyi dementian lisäksi siinä, että läheisyyden tarve lisääntyi. Yöt eivät enää menneet omin voimin ja ihmisen seura oli tarpeellista. Leikkiin hän lähti kyllä ja herkut tuli ehdottomasti syötyä, mutta ei enää toistuvia kertoja päivässä ja leikkihetket olivat lyhyempiä.
Shinya oli taitava saalistaja, mutta silti se oli aina joku muu kun metsästi elävät asiat (=kärpäset).
Minulla on Shinyaa valtava ikävä.
Niin valtava etten saa joka hetki henkeä.
Se purkautuu ajoittain niin etten pysty liikkumaan.
Ja se voi tulla missä vaan, koska vaan.
Kolmen viikon aikana olen kahdesti sanonut sen ääneen.
En pysty enempään. Vielä.
Illat ovat vaikeimpia.
Kaksi kertaa olen kuullut hänen hyppäävän alas pöydältä.
Mutta se on jokin muu ääni.
Masennus voimistaa syyllisyyttä.
Masennus voimistaa ikävää.
Tänään oli ensimmäinen päivä kun tuntui etten ehkä muserru kerralla.
Olen silloin 7 vuotta sitten suunnitellut Shinyan tatuoinniksi herätyskelloa.
Se tulee tuohon kissatatuoinnin viereen. Sitten joskus.
Kommentit
Lähetä kommentti