When shit hits the fan.

"Vallitsevan tilanteen vuoksi...", "nyt kun elämme näitä poikkeusaikoja..." ja millä lausekkeella nyt sitten ikinä halutaankaan kuvata sitä, kun maailma elää kriisiä ja myllerrystä. 

Jos tulit tänne hakemaan positiivisia kokemuksia tai kivoja kotoiluvinkkejä, niin swaippaa itsesi johonkin missä niitä on. Täällä ei ole. 

Tämä teksti on hautunut siitä asti, kun epidemiasta tuli pandemia. 

Olin jo epidemia-aikana täysin kyllästynyt uutisointiin aiheesta. 

Kyllästyin siihen aika pian, sillä olen sellainen henkilö, jonka mielestä kaiken puhkianalysointi mediassa ja spekulointi on väsyttävää ja tylsää. En ole se, joka katsoo lätkämatsin jälkeen ne kaikki analyysit ja föödiböödööt missä pohditaan mistä kulmasta kiekon pitää osua lapaan, että se kimpoaa vastustajan maaliin. Sori, ei kiinnosta. 

En kestä journalismissa mässäilyä, eli sitä mitä näissä kriiseissä tehdään. Yksi uutinen, samoilla sanoilla, mutta klikkiotsikoilla. Kaipaan tavallaan paluuta aikaan kun uutiset katsottiin telkkarista silloin kun ne tuli, eikä sen jälkeen ollut jotain lisälähetystä missä asiaa tökitään panelistien kesken, eikä oikeastaan mikään ole faktaa, vaan mutua ja spekulaatiota. Ei. 

Aika pitkälle olen päässyt sanomaan, että eihän tämä mun arkeen vaikuta mitenkään. Eikä muuten vaikuttaisikaan, jos olisin terve. 

No niin. Nyt päästään asiaan. 

En ole terve. 

Tarvitsen voimavarojeni ylläpitoon jatkuvaa, viikottaista, tai edes kuukausittaista kuntoutusta. Kuntoutukseni koostuu allasterapiasta ja akupunktiosta, satunnaisesti psykofyysisestä fysioterapiasta ja hieronnasta. Kaikissa näissä vaaditaan kosketusta ja läheistä kontaktia. 

Kelan päätös perua kaikki lähikuntoutukset osui tosi kovaa mun kertoimiin. Ajattelin että eipäs tässä mitään, kun akupunktio ja psykofyysinen on edes kerran kuussa. Ensin peruttiin akupunktiot, sitten psykofyysiset. Mitään näistä ei voi toteuttaa etänä. 

Joten, nyt mä olen määrittämättömän ajan ilman kuntoutusta. 

Puhumattakaan, että olen yrittänyt saada itselleni kohta vuoden psyykkistä apua. 

Tiedän, että ihmiset tarvitsevat nyt tsemppiä ja suurimmalle osalle se onkin sitä että koettaa keskittyä positiiviseen. 

Enkä väheksy sen merkitystä. On hetkiä, kun tässä meni ihan kohtuullisesti. 

Sitten iski tämä tilanne, että keho alkaa pettää alta. Kipu yltyy, en saa sitä haltuun, enkä voi lähteä minnekään tekemään sille mitään. On kuin olisin palannut vuoteen 2009, jolloin olin pakotettuna olemaan neljän seinän sisällä kipujen takia. Etäännyin ihmisistä ja koin aivan järjetöntä yksinäisyyttä, kun kaverit kaikkosivat elämästä. Muutama jäi, mutta ne on laskettavissa yhden käden sormilla. 

Ymmärrän, ettei kaikilla ole nyt voimavaroja pitää yhteyttä niihin, jotka eivät pidä yhteyttä heihin. 

Ilmoitin tänään pomoille, että keho pettää alta. 

Sanottiin ettei sairaana saa tehdä töitä. 

On helppoa rajata sairaus johonkin vaikkapa kuumeeseen tai vatsatautiin. Psyykkinen sairaus saa kuitenkin yrittämään yli omien voimien, koska arjen hajoaminen vaikeuttaa välttelyä. 

Olen koko ajan sairas. Sairaana ei saa tehdä töitä, mutta koska työnteko on tällä hetkellä ainoa millä roikun kiinni jossain muussa kuin kivussa, en voi lopettaakaan. En voi sanoa että nyt en tee töitä koska olen sairas, koska silloin annan sairaudelle tilaa. 

Kipu on osa sairautta ja sairaus lisää kipua. Siinä se piirileikki pyörii. Tiedän, ettei kehoni tila tule olemaan "näinä aikoina" mitenkään hyvässä kunnossa. 

Pääsin tänään ensimmäisen kerran kunnolla ulos. En siksi, ettenkö olisi saanut poistua kotoani, tai koska olisi ollut pakko olla sisällä, vaan siksi että kuukausi vaihtui ja sain taas vapaa-ajan avustajan töihin. Eli ilman mitään pandemioitakin olisin ollut viime kuussa aika vähän missään, koska käytin avustajatunnit kuun alkupuolella. 

Minulla on kuukaudessa 20 tuntia mahdollisuutta vapaa-aikaan avustajan kanssa. Kaiken muun ajan joko yritän pärjätä itse tai käytän kavereita. Se ei ole reilua. Nyt ulkoiltiin ja miten tärkeää ja tarpeellista se olikaan. 

Tekisi mieli sanoa niin, että mieti jos elämäsi ja arkesi olisi tätä pandemia-aikaa koko ajan! 

On monia vammaisia ja sairaita, joille tämä "poikkeustilanne" on arkea. 

Itse olen etuoikeutettu tällä hetkellä että saan käydä fyysisesti työpaikallani tekemässä töitä. Minulla on oikeus mennä työpaikalleni, työni ei hevillä lopu, eikä meitä terveydenhuollon tekijöitä olla lomauttamassa. Kyllä, se on etuoikeuteni. 

Sitten kun tämä "erikoistilanne" on ohi, on hyvin todennäköistä, että suurin osa ihmisistä palaa takaisin aikaan ennen pandemiaa. Siihen, että töitä tehdään muualla kuin kotona ja nähdään kavereita. 

Itse jatkan siinä, että lasken mihin asiointeihin matkani riittävät ja mihin asiointeihin ei. Lasken avustajien työtunteja ja mietin miten saada riittämään tunnit niihin asioihin, joita haluan arjessani vaalia. Ja jos ei ne riitä, olen kotona sosiaalisesti erakoituneena, en omasta, vaan vammaisuuteni takia. Toki kuntoutus varmaan palaa jossain muodossa, mutta toivoisin että tämän jälkeen edes joku osa ihmisistä osaisi ajatella meitä kotiin pakotettuja erilailla kuin ennen tätä. 

Jos tästä pitää jotain hyvää löytää, niin se, että nyt on sanoja sille miten kuvailla omaa oloaan. 

"Muistatko kun oli pandemia ja oli pakko olla vaan kotona? Nii, se on mun arkea edelleen. Voisko saada tätä kokousta etänä?". Tuokoon tämä tuulettimessa oleva jätös sen, että esteettömyydet otettaisiin paremmin tosissaan. 

Keep safe, wash your hands. 

Jos mahdollista, älä panikoi. 

Kuppikakkuja kaikille.