Waves of Drag.
Lokakuisissa torstaissa kokoontui pieni lauma ihmisiä Suvilahdessa yhteisen sopimuksen äärelle. Laumaa johti neljä kokeneempaa asiantuntijaa ja loput kuuntelivat korvat höröllään oppiakseen. Yhteiseen sopimukseen kuului lauman ohjaus kohti drag-esityksen luomista.
Kyseessä oli House of Jaahasin vetämä, Loukon kanssa yhteistyössä toteutettu kurssi. Osallistuin itse tuolle kurssille.
Alusta asti oli selvää, että halusin mukaan esitykseeni pyörätuolini. Esityskappaletta olin pyöritellyt jo ennen kurssiakin mielessäni, mutta vaihtoehtoja pyöritellessä päädyin aina uudestaan ja uudestaan samaan.
Drag-historiani on aika köykäinen. Joskus vuosia sitten olin kiinnostunut dragista taiteenlajina ja ilmaisun muotona, mutta törmäsin aina siihen ettei naiseksi syntynyt voi olla tekemässä oikeaa dragia. Useampi pidemmän linjan drag-artisti ylläpiti tätä uskomusta ja se iskoistui minuunkin aika nopeasti. Näin silloin tällöin drag-esityksiä satunnaisesti, mutten koskaan hakeutunut erityisesti minkään artistin keikalle. Pahin taisi olla joku epämääräinen laivakeikka, missä esiintyjällä vaihtuivat biisit nopeaan ja päätarkoitus oli vain imitoida julkisuudenhenkilöitä Paula Koivuniemestä Loreeniin ja Tina Turneriin. Niihin, mitä tuntuu suurin osa näistä imitoijapohjaisista drag-artisteista maneerisesti panostavan. En väitä sen olevan helppoa, mutta pidän sitä vähän tylsänä ja pölyttyneenä. Toki se on se, miltä valtaväestö on tottunut ja oppinut katsomaan. Mikään siitä poikkeava on vaikeampaa katsottavaa, mutta samalla raikkaampaa.
Itse muistan ajatelleeni tuon laivakeikan jälkeen, että onhan se "hienoa", mutta samalla jotenkin myös kulunutta. Se ei tarjonnut mitään yllättävää, vaikken voi kieltää sen siinä hetkessä olleen viihdyttävää (joskus ehkä 2011-2016?).
Näihin pohjustuksiin nähden, kun minua pyydettiin lähes naapurissa tapahtuvaan drag-esitykseen keväällä olin aluksi vastahakoinen, mutta sitten lähdin kiinnostuneena katsomaan. Ystäväni, joka oli tutustunut underground-dragiin paremmin kertoi että se ei ollut todellakaan mitään pönöttämistä. Eikä ollutkaan.
Tuo keväinen Vernissassa pidetty House of Auerin klubi oli alkusysäys, joka tavallaan on nyt räjähtänyt käsiin, eikä paluuta mihinkään aiempaan ole olemassakaan.
Enkä ole siitä pahoillani.
House of Auerista House of Jaahasiin oli vain muutaman kuukauden mittainen matka. House of Jaahasin keikalla tilanne oikeastaan vain vahvistui.
Olin päätynyt paikkaan, missä minulle oli tilaa ilman erillistä selittelyä tai "mutta"-lausekkeita. Olin tervetullut, that's it. Ja se oli se mikä riitti. Vaivattomasti ja helposti, siinä se. House of Jaahasin kesäkuun Pride-viikon klubilla tajusin, että minulla on myös oikeus vaatia esteettömyyttä läheisiltäni, vaikka se onkin varmasti vaikeampaa kuin invavessasta ulospääsy kännisten ihmisten keskellä.
Sitten tuli syksy. Drag oli tullut elämääni pysyvästi ja suunnittelin aikatauluja sen mukaan miten pääsisin mukaan mihinkin klubille ja keikalle. Kaikkiin ei mitenkään pysty, mutta elo- ja syyskuu täyttyivät nopeasti keikoilla.
Yllättäen House of Jaahas ilmoitti intensiivikurssistaan. Aprikoin hakemisen kanssa, hioin päässäni hakemustekstiä moneen kertaan ja yhtä monta kertaa hylkäsin sen epäkelpona, koska eihän kukaan voisi hyväksyä minua sinne lavalle. Kunnes sitten yhdessä hetkessä huomasin naputtelevani tekstiä ja lähettäväni sen. Päätös hakea oli nopeampaa kuin tajusinkaan. Silti aivan loppuun asti pohdin hakemuksen vetämistä takaisin ja perääntymistä, kunnes olin saanut sähköpostia hyväksymisestä kurssille.
Esteellisyyttä oli kurssin alussa vain omissa ajatuksissa ja ennakkoluuloissa. Tilassa itsessään nyt oli pieniä kynnyksiä, eikä pyörätuoli mahtunut suoriltaan ovesta ilman viereisen oven avaamista, mutta muutoin pärjäsin tilan kanssa todella hyvin. Ihmisten myös. Meidän kurssilaisista kukaan ei koskaan ääneen kyseenalaistanut pyörätuolia, apuvälineitä tai asioita. Koin sen äärimmäisen vapauttavana, kuten koen turvallisemman tilan periaatteita noudattavat paikat muutoinkin. Se, ettei oleteta sukupuolia, seksuaalisuuksia, ei kosketa ilman lupaa, ei arvoteta pukeutumisen tai ulkonön perusteella ja muut tätä turvallisuutta lisäävät yksityiskohdat ovat todella tärkeitä ja purkavat samalla ympäriltään jumiutuneita ajatuksia, mikä on myös vapauttavaa.
Esitykseeni rakentuikin lopulta paljon niitä esteellisyyden ja esteettömyyden kokemusten aiheuttamaa turhautumista.
Silti en ole alkamassa kenellekään miksikään vahvuuden illuusioksi tai sosiaalipornoksi, missä rajoitteiden kanssa eläminen on selviytymistä tai vahvuutta. Ei, se on minun elämääni, ei tarinoita joista joku voi intoutua tai kokea ylemmyydentunteita ollessaan suvaitsevainen vammaiselle.
On silti voimaannuttavaa minulle itselleni, kun pystyn ylittämään omia rajojaani ja tulemaan hyväksytyksi. Tärkeimpänä tämän kurssin jälkeisissa olotiloissa on ollut hyväksynnän lisäksi se, että olen päässyt esiintymään ja ilmaisemaan itseäni. On ollut ikävä sitä esiintymisjännitystä, missä oksettaa niin paljon ettei pysty syömään moneen tuntiin, mutta samalla odottaa niin innostuneena, että on pakko pysyä liikkeessä. Ja kun saa oikein nautiskella lavalla siitä ettei jäädykään ja pystyy olemaan siellä suht rennosti.
Kyseessä oli House of Jaahasin vetämä, Loukon kanssa yhteistyössä toteutettu kurssi. Osallistuin itse tuolle kurssille.
Alusta asti oli selvää, että halusin mukaan esitykseeni pyörätuolini. Esityskappaletta olin pyöritellyt jo ennen kurssiakin mielessäni, mutta vaihtoehtoja pyöritellessä päädyin aina uudestaan ja uudestaan samaan.
Drag-historiani on aika köykäinen. Joskus vuosia sitten olin kiinnostunut dragista taiteenlajina ja ilmaisun muotona, mutta törmäsin aina siihen ettei naiseksi syntynyt voi olla tekemässä oikeaa dragia. Useampi pidemmän linjan drag-artisti ylläpiti tätä uskomusta ja se iskoistui minuunkin aika nopeasti. Näin silloin tällöin drag-esityksiä satunnaisesti, mutten koskaan hakeutunut erityisesti minkään artistin keikalle. Pahin taisi olla joku epämääräinen laivakeikka, missä esiintyjällä vaihtuivat biisit nopeaan ja päätarkoitus oli vain imitoida julkisuudenhenkilöitä Paula Koivuniemestä Loreeniin ja Tina Turneriin. Niihin, mitä tuntuu suurin osa näistä imitoijapohjaisista drag-artisteista maneerisesti panostavan. En väitä sen olevan helppoa, mutta pidän sitä vähän tylsänä ja pölyttyneenä. Toki se on se, miltä valtaväestö on tottunut ja oppinut katsomaan. Mikään siitä poikkeava on vaikeampaa katsottavaa, mutta samalla raikkaampaa.
Itse muistan ajatelleeni tuon laivakeikan jälkeen, että onhan se "hienoa", mutta samalla jotenkin myös kulunutta. Se ei tarjonnut mitään yllättävää, vaikken voi kieltää sen siinä hetkessä olleen viihdyttävää (joskus ehkä 2011-2016?).
Näihin pohjustuksiin nähden, kun minua pyydettiin lähes naapurissa tapahtuvaan drag-esitykseen keväällä olin aluksi vastahakoinen, mutta sitten lähdin kiinnostuneena katsomaan. Ystäväni, joka oli tutustunut underground-dragiin paremmin kertoi että se ei ollut todellakaan mitään pönöttämistä. Eikä ollutkaan.
Tuo keväinen Vernissassa pidetty House of Auerin klubi oli alkusysäys, joka tavallaan on nyt räjähtänyt käsiin, eikä paluuta mihinkään aiempaan ole olemassakaan.
Enkä ole siitä pahoillani.
House of Auerista House of Jaahasiin oli vain muutaman kuukauden mittainen matka. House of Jaahasin keikalla tilanne oikeastaan vain vahvistui.
Olin päätynyt paikkaan, missä minulle oli tilaa ilman erillistä selittelyä tai "mutta"-lausekkeita. Olin tervetullut, that's it. Ja se oli se mikä riitti. Vaivattomasti ja helposti, siinä se. House of Jaahasin kesäkuun Pride-viikon klubilla tajusin, että minulla on myös oikeus vaatia esteettömyyttä läheisiltäni, vaikka se onkin varmasti vaikeampaa kuin invavessasta ulospääsy kännisten ihmisten keskellä.
Sitten tuli syksy. Drag oli tullut elämääni pysyvästi ja suunnittelin aikatauluja sen mukaan miten pääsisin mukaan mihinkin klubille ja keikalle. Kaikkiin ei mitenkään pysty, mutta elo- ja syyskuu täyttyivät nopeasti keikoilla.
Yllättäen House of Jaahas ilmoitti intensiivikurssistaan. Aprikoin hakemisen kanssa, hioin päässäni hakemustekstiä moneen kertaan ja yhtä monta kertaa hylkäsin sen epäkelpona, koska eihän kukaan voisi hyväksyä minua sinne lavalle. Kunnes sitten yhdessä hetkessä huomasin naputtelevani tekstiä ja lähettäväni sen. Päätös hakea oli nopeampaa kuin tajusinkaan. Silti aivan loppuun asti pohdin hakemuksen vetämistä takaisin ja perääntymistä, kunnes olin saanut sähköpostia hyväksymisestä kurssille.
Esteellisyyttä oli kurssin alussa vain omissa ajatuksissa ja ennakkoluuloissa. Tilassa itsessään nyt oli pieniä kynnyksiä, eikä pyörätuoli mahtunut suoriltaan ovesta ilman viereisen oven avaamista, mutta muutoin pärjäsin tilan kanssa todella hyvin. Ihmisten myös. Meidän kurssilaisista kukaan ei koskaan ääneen kyseenalaistanut pyörätuolia, apuvälineitä tai asioita. Koin sen äärimmäisen vapauttavana, kuten koen turvallisemman tilan periaatteita noudattavat paikat muutoinkin. Se, ettei oleteta sukupuolia, seksuaalisuuksia, ei kosketa ilman lupaa, ei arvoteta pukeutumisen tai ulkonön perusteella ja muut tätä turvallisuutta lisäävät yksityiskohdat ovat todella tärkeitä ja purkavat samalla ympäriltään jumiutuneita ajatuksia, mikä on myös vapauttavaa.
Esitykseeni rakentuikin lopulta paljon niitä esteellisyyden ja esteettömyyden kokemusten aiheuttamaa turhautumista.
Silti en ole alkamassa kenellekään miksikään vahvuuden illuusioksi tai sosiaalipornoksi, missä rajoitteiden kanssa eläminen on selviytymistä tai vahvuutta. Ei, se on minun elämääni, ei tarinoita joista joku voi intoutua tai kokea ylemmyydentunteita ollessaan suvaitsevainen vammaiselle.
On silti voimaannuttavaa minulle itselleni, kun pystyn ylittämään omia rajojaani ja tulemaan hyväksytyksi. Tärkeimpänä tämän kurssin jälkeisissa olotiloissa on ollut hyväksynnän lisäksi se, että olen päässyt esiintymään ja ilmaisemaan itseäni. On ollut ikävä sitä esiintymisjännitystä, missä oksettaa niin paljon ettei pysty syömään moneen tuntiin, mutta samalla odottaa niin innostuneena, että on pakko pysyä liikkeessä. Ja kun saa oikein nautiskella lavalla siitä ettei jäädykään ja pystyy olemaan siellä suht rennosti.
Joten, varokaa kaikki, drag-lavoille nousee tästä eteenpäin myös pyörätuoli, eikä se imitoi Kaija Koota.
Kommentit
Lähetä kommentti