Sananen baareissa käymisesta.

Olen ollut käymättä baareissa vuosien ajan. Suurin tekijä on ollut fyysinen esteettömyys ja se, että kännisten ihmisten seura liikuntarajoitteisena ei erityisemmin houkuttele. Huojuvat ja askelluksessaan sekoilevat ihmiset ovat aika iso uhka.
Kuvittele, että jokaisen ihmisen kosketus on pieni viilto mikä rikkoo ihon ja kirvelee. Kuvittele, että jokaisella kerralla, kun ihminen hipaisee sinua vaikka vain hihaan, siitä jää tuollainen kirvelevä avohaava. Montako haavaa kestät? Montako haavaa haluat tarkoituksellisesti itseesi useamman tunnin aikana?
Minulle suurin osa äkillisistä kosketuksista on tuollainen haava.

Nyt olen käynyt näissä drag-tapahtumissa, jotka ovat klubeja, jotka järjestetään yökerhoissa tai baareissa. Paikoissa myydään alkoholia, joten uhka on aina olemassa. Tapahtumissa erona on, että järjestäjiin voi olla yhteydessä ja varmistaa näin tapahtuman esteettömyyden. Itse koen tämän turvalliseksi tavaksi ja lisäksi järjestäjille menee tieto siitä, että yleisössä on esim. pyörätuoli.

Se ei kuitenkaan poista ihmisten käytösten tai humalatilojen aiheuttamia ongelmia.
Tanssilattiat, ahtaat kulkuväylät tai ihan vaan ihmismassat eivät ole esteettömiä ja siinä joutuu venymään normaalia enemmän.
Lisäksi porukkaan mahtuu aina niitä, joiden ymmärrys ei riitä siihen että pitää ottaa huomioon joku, joka vie eri tavalla tilaa.

Olin eilen tapahtumassa, missä oli etukäteen otettu huomioon pyörätuoli. Koska järjestävässä osapuolessa oli paikalla ihmisiä joiden kanssa olen veivannut pyörätuoliin liittyviä asioita, oli helposti löydettävissä paikka ja muokattavissa sitä sopivaksi niin, että näki lavalle.
Ennen kuin yleisöstä oli edes ripausta paikalla tai baarin valoja himmennetty, seisoi näkökenttäni edessä joukkio ihmisiä. Koska itse istuin taaempana, pyysin ystävääni sanomaan heille, että josko eivät jäisi esitysten ajaksi niin eteeni. Heidän mielestään pyyntö oli kohtuuton ja älytön. Eikä heitä häirinnyt etten näkisi heidän takaa mitään, vaan minun olisi pitänyt tulla aiemmin ja valita paikkani paremmin. Käytännössä ihan perusjuttuja mihin törmää näissä pyörätuolihommissa, mutta silti samalla niitä tekijöitä, jotka saa mut pitkäksi aikaa pois raiteiltani. Vie aikansa palautua siitä, miten olen pohjasakkaa, ylikäveltävissä tai paheksuttavissa vain koska olen pyörätuolissa. Vien tilaaja ihmiset joutuvat tekemisiin omien etuoikeuksien ja ennakkoluulojen kanssa.

Hyvinä hetkinä sitä jaksaa sanoa nätisti, että miksi ei ole ok seistä mun edessä tai että miksi olisi kiva jos joku väistäisi, mutta sitten kun ilta alkaa tuollaisella ja niitä pieniä kolahduksia tulee useita, ei enää jaksa yrittää olla ystävällinen.
Onneksi eilen takanani ollut porukka oli hyvin ymmärtäväistä ja mahtavaa. Vieressäni seisseetkin henkilöt olivat asiallisia ja pyysivät anteeksi jos vahingossa kolahtivat tuoliin. Silti se alkuillan tuijotus ja niskojen nakkelu sattuu edelleen. Tiedän että se hiipuu vähitellen, mutta varjo minkä se heitti koko illalle oli liian suuri.

"Luulisi siihen tottuvan." kuulen itseni sanovat joka kerta. Joka kerta ajattelen että ensi kerralla en häiriinny, ensi kerralla se ei vaikuta, mutta silti se vaikuttaa. Silti siitä jää pieni mustelma, jonka parantuminen vie aina eri määrän aikaa ja voimavaroja.

Baareissa käyminen ei vieläkään innosta, vaikka samalla tiedostan että käymällä baareissa toisin enemmän näkyvyyttä erilaisuudelle.

Ehkä joskus tulee se päivä, kun ei tarvitse selittää tai pyytää mitään, eikä varoa ympärillä olevia ihmisiä. Ehkä.