Masennustilitys.
Meidän chromecast on nimetty sanonnan mukaan mitä käytän kun ei oikein ole muuta sanottavaa.
Semmosta sitten.
Nyt on aikalailla "semmosta sitten" -tilanne.
cw: mielenterveys, maininnat itsetuhoisuudesta, masentunut ajattelu, terveydenhuollon toiminta masennuksen hoidossa.
Huhtikuussa, yhteiskunnan pysähtyessä ja kaiken hidastuessa huomasin pessimismini heränneen. Ajattelin automaattisesti pahinta vaihtoehtoa ja mieleni täyttyi siitä vanhasta, tutusta ajattelukuviosta "pieleen se menee kuitenkin", "ei tämäkään tuu toimiin", "odotellaan nyt että pahemmaksi menee". Pessimisti minussa on terapian avulla saatu kuriin ja olen oppinut tunnistamaan koska luisun vanhoille, kuluttaville urille. Nyt ei vaan enää kiinnostanut.
Masennus vahvistui vahvistumistaan.
Ajattelin että eipä siinä, mennään päivä kerrallaan. Tein töitä, tein mielelläni töitä ja keskityin aina siinä hetkessä siihen mitä teen. Hiljaksiin aloin tehdä ylitöitä. Havahduin että olin tehnyt kaksi tuntia ylimääräistä töitä ja oli jo ilta. Rauhoittuminen oli vaikeaa, työasiat pyöritävät päässä ja kaikkia sellaisia pikkujuttuja tuli tehtyä, vaikka työaika oli jo ohi. Tarkistelin että olen varmasti tehnyt asiat oikein ja tutkin oppimismielessä vanhoja asioita.
Samalla yritin löytää kolon, jossa muistaisin hoitaa työterveyshuollon suuntaan aikaa. Mutta muistin sen aina joko ollessani töissä tai sitten puolen yön aikaan, juuri ennen nukahtamista.
Yritin laittaa muistutteita, lappuja, mutta aktiivisesti unohdin päivällä asian kokonaan.
Sitten yhtenä päivänä otin asian hoitaakseni ja sain aikaiseksi soittoajan. Mikä meni pieleen.
Asian selvittely vei voimia hurjalla vauhdilla. Epäonnistumiset ja pettymykset valuttivat kaikki voimavarat nolliin, mikä kertoo siitä ettei niitä ehkä ollutkaan niin paljoa kuin luulin. Itkin epäonnistumista huolella. Kaikki vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta.
Viikon sisällä sain kuitenkin asian etenemään, työterveyslääkäri määräsi laboratoriokokeita ja välissä olisi pääsiäinen.
Tässä kohtaa mielenterveyteni rippeet olivat kuin repaleisia kankaanpaloja tuulessa. Olin viikon äitini luona, vähän kuin omaehtoisessa vahdinnassa etten tee itselleni mitään, tai en ainakaan mene huonommaksi. Äitini asuu maaseudulla ja heillä on piha missä kuunnella linnunlaulua ja hengittää. Toki heillä on myös erilainen tarve tehdä asioita, sillä talo lämpiää puilla ja peseytyminen tapahtuu pihasaunassa. Siellä ollessa tuli myös löydettyä taiteenmuoto, joka toi tullessaan rentoutumista aivoille. Keholle rentouden saaminen on vain haave.
Pääsiäisen jälkeen sinnittelin jälleen päivä kerralla.
Odotin lääkärin soittoaikaa.
Odotin, että saisin pyydettyä samalla apua akuuttiin tilanteeseen, missä ajatukseni olivat täynnä itsetuhoisuutta. Sain välähdyksiä missä keholleni tapahtuu asioita ja toivoin että se olisi mahdollista toteuttaa. Lääkärin soittaessa hän aloitti puhelun läskifobialla ja suosittelemalla parantamaan ruokavaliota, koska olen ylipainoinen. Eräät veriarvotkin ovat huonot tästä syystä. Mikä sai aikaan sen, että lopetin kuuntelun. En ole koskaan tavannut tätä lääkäriä, eikä hän tiennyt tuossa kohtaa mitään elämäntavoistani, hän oli vain katsonut tiedoistani vanhan painon, verikokeiden tulokset ja vetänyt omat johtopäätökset. Enkä jaksanut aloittaa minkäänlaista selvitystä elämäntavoista.
En saanut apua akuuttiin tilanteeseen.
Sain suosituksen ulkoilla, sillä se vaikuttaa mieleen piristävästi. Ja ettei kannata googlella itseään diagnosoida.
Tuntui että maailma romahtaa siihen.
Itsetuhoiset ajatukset, tunteiden vellominen ja kaikenlainen negaatioissa pyöriminen ei myöskään yhtään auttanut.
En saanut nukuttua kuin pienissä pätkissä, menin töihin voimattomana, enkä pitänyt vaihtoehtona jäädä kotiin vaikka minulla olisi siihen ollut mahdollisuus ja oikeuskin.
Töissä sain ensin paniikkikohtauksia, joka laukaisi migreenin ja lopulta päädyin esimiehen huoneeseen paniikki-itkemään ja puhumaan tilanteesta.
Jäin sairaslomalle.
Sain olla omalla ilmoituksella seuraavan viikon.
Se oli viime viikko.
Viikon aikana totesin että tila ei parane, enkä selviä työkuntoiseksi siinä ajassa.
Tarvitsisin fysioterapiaa ja mielenterveyden apua.
Fysioterapiaa ei ole mahdollista saada julkisella puolella. Terveyskeskus suositteli menemään yksityiselle.
Tämä siitä syystä että minulla on jo olemassa kuntoutuspäätös, jolloin kuntoutuspäätöksen palveluntuottaja on vastuussa kuntoutuksesta. Mikä taasen on kiinni, vedoten kelan päätökseen.
Ei auttanut että on poikkeustila.
Lopulta päädyin lääkärille ja sairaslomalle vielä pariksi viikkoa.
Vappu meni kerätessä voimia.
Seuraavat viikot menee kerätessä voimia.
Muutama viikko sitten kuulin työpaikan käytävällä "jokaisesta päivästä pitäisi löytää jotain hyvää". En ole pystynyt siihen pitkään aikaan.
Mikään elämässä ei ole tuntunut hyvältä.
Kaikki on pelkkää epäonnistumista.
Masennus on vahvana.
National Theatre laittaa kerran viikossa uuden näytelmän youtubeen. NT Live näytöksiä varten tallennettuja esityksiä on laitettu viikoksi katsottavaksi ilmaiseksi ja tällä viikolla siellä on Frankenstein.
Toivon Medeaa, Coriolanusta ja Streetcar named Desirea.
Frankenstein tuo tälle viikolla todella paljon lohtua.
Kirjotukset pitäisi lopettaa johonkin positiiviseen.
Lopetan siis siihen, että nyt on aikaa tehdä taidetta. Voi tehdä alkoholimusteita, voi tehdä harjoitella meikkausta, voi tehdä käsitöitä.
Yhden amppelin olen saanut aikaiseksi, liudan alkoholimusteteoksia olen tehnyt ja niitä teen lisää.
Päivä kerrallaan, hetki hengitellen.
Semmosta sitten.
Nyt on aikalailla "semmosta sitten" -tilanne.
cw: mielenterveys, maininnat itsetuhoisuudesta, masentunut ajattelu, terveydenhuollon toiminta masennuksen hoidossa.
Huhtikuussa, yhteiskunnan pysähtyessä ja kaiken hidastuessa huomasin pessimismini heränneen. Ajattelin automaattisesti pahinta vaihtoehtoa ja mieleni täyttyi siitä vanhasta, tutusta ajattelukuviosta "pieleen se menee kuitenkin", "ei tämäkään tuu toimiin", "odotellaan nyt että pahemmaksi menee". Pessimisti minussa on terapian avulla saatu kuriin ja olen oppinut tunnistamaan koska luisun vanhoille, kuluttaville urille. Nyt ei vaan enää kiinnostanut.
Masennus vahvistui vahvistumistaan.
Ajattelin että eipä siinä, mennään päivä kerrallaan. Tein töitä, tein mielelläni töitä ja keskityin aina siinä hetkessä siihen mitä teen. Hiljaksiin aloin tehdä ylitöitä. Havahduin että olin tehnyt kaksi tuntia ylimääräistä töitä ja oli jo ilta. Rauhoittuminen oli vaikeaa, työasiat pyöritävät päässä ja kaikkia sellaisia pikkujuttuja tuli tehtyä, vaikka työaika oli jo ohi. Tarkistelin että olen varmasti tehnyt asiat oikein ja tutkin oppimismielessä vanhoja asioita.
Samalla yritin löytää kolon, jossa muistaisin hoitaa työterveyshuollon suuntaan aikaa. Mutta muistin sen aina joko ollessani töissä tai sitten puolen yön aikaan, juuri ennen nukahtamista.
Yritin laittaa muistutteita, lappuja, mutta aktiivisesti unohdin päivällä asian kokonaan.
Sitten yhtenä päivänä otin asian hoitaakseni ja sain aikaiseksi soittoajan. Mikä meni pieleen.
Asian selvittely vei voimia hurjalla vauhdilla. Epäonnistumiset ja pettymykset valuttivat kaikki voimavarat nolliin, mikä kertoo siitä ettei niitä ehkä ollutkaan niin paljoa kuin luulin. Itkin epäonnistumista huolella. Kaikki vastoinkäymiset tuntuivat vuorilta.
Viikon sisällä sain kuitenkin asian etenemään, työterveyslääkäri määräsi laboratoriokokeita ja välissä olisi pääsiäinen.
Tässä kohtaa mielenterveyteni rippeet olivat kuin repaleisia kankaanpaloja tuulessa. Olin viikon äitini luona, vähän kuin omaehtoisessa vahdinnassa etten tee itselleni mitään, tai en ainakaan mene huonommaksi. Äitini asuu maaseudulla ja heillä on piha missä kuunnella linnunlaulua ja hengittää. Toki heillä on myös erilainen tarve tehdä asioita, sillä talo lämpiää puilla ja peseytyminen tapahtuu pihasaunassa. Siellä ollessa tuli myös löydettyä taiteenmuoto, joka toi tullessaan rentoutumista aivoille. Keholle rentouden saaminen on vain haave.
Pääsiäisen jälkeen sinnittelin jälleen päivä kerralla.
Odotin lääkärin soittoaikaa.
Odotin, että saisin pyydettyä samalla apua akuuttiin tilanteeseen, missä ajatukseni olivat täynnä itsetuhoisuutta. Sain välähdyksiä missä keholleni tapahtuu asioita ja toivoin että se olisi mahdollista toteuttaa. Lääkärin soittaessa hän aloitti puhelun läskifobialla ja suosittelemalla parantamaan ruokavaliota, koska olen ylipainoinen. Eräät veriarvotkin ovat huonot tästä syystä. Mikä sai aikaan sen, että lopetin kuuntelun. En ole koskaan tavannut tätä lääkäriä, eikä hän tiennyt tuossa kohtaa mitään elämäntavoistani, hän oli vain katsonut tiedoistani vanhan painon, verikokeiden tulokset ja vetänyt omat johtopäätökset. Enkä jaksanut aloittaa minkäänlaista selvitystä elämäntavoista.
En saanut apua akuuttiin tilanteeseen.
Sain suosituksen ulkoilla, sillä se vaikuttaa mieleen piristävästi. Ja ettei kannata googlella itseään diagnosoida.
Tuntui että maailma romahtaa siihen.
Itsetuhoiset ajatukset, tunteiden vellominen ja kaikenlainen negaatioissa pyöriminen ei myöskään yhtään auttanut.
En saanut nukuttua kuin pienissä pätkissä, menin töihin voimattomana, enkä pitänyt vaihtoehtona jäädä kotiin vaikka minulla olisi siihen ollut mahdollisuus ja oikeuskin.
Töissä sain ensin paniikkikohtauksia, joka laukaisi migreenin ja lopulta päädyin esimiehen huoneeseen paniikki-itkemään ja puhumaan tilanteesta.
Jäin sairaslomalle.
Sain olla omalla ilmoituksella seuraavan viikon.
Se oli viime viikko.
Viikon aikana totesin että tila ei parane, enkä selviä työkuntoiseksi siinä ajassa.
Tarvitsisin fysioterapiaa ja mielenterveyden apua.
Fysioterapiaa ei ole mahdollista saada julkisella puolella. Terveyskeskus suositteli menemään yksityiselle.
Tämä siitä syystä että minulla on jo olemassa kuntoutuspäätös, jolloin kuntoutuspäätöksen palveluntuottaja on vastuussa kuntoutuksesta. Mikä taasen on kiinni, vedoten kelan päätökseen.
Ei auttanut että on poikkeustila.
Lopulta päädyin lääkärille ja sairaslomalle vielä pariksi viikkoa.
Vappu meni kerätessä voimia.
Seuraavat viikot menee kerätessä voimia.
Muutama viikko sitten kuulin työpaikan käytävällä "jokaisesta päivästä pitäisi löytää jotain hyvää". En ole pystynyt siihen pitkään aikaan.
Mikään elämässä ei ole tuntunut hyvältä.
Kaikki on pelkkää epäonnistumista.
Masennus on vahvana.
National Theatre laittaa kerran viikossa uuden näytelmän youtubeen. NT Live näytöksiä varten tallennettuja esityksiä on laitettu viikoksi katsottavaksi ilmaiseksi ja tällä viikolla siellä on Frankenstein.
Toivon Medeaa, Coriolanusta ja Streetcar named Desirea.
Frankenstein tuo tälle viikolla todella paljon lohtua.
Kirjotukset pitäisi lopettaa johonkin positiiviseen.
Lopetan siis siihen, että nyt on aikaa tehdä taidetta. Voi tehdä alkoholimusteita, voi tehdä harjoitella meikkausta, voi tehdä käsitöitä.
Yhden amppelin olen saanut aikaiseksi, liudan alkoholimusteteoksia olen tehnyt ja niitä teen lisää.
Päivä kerrallaan, hetki hengitellen.
Kommentit
Lähetä kommentti